Se alkoi kunnostusprojektina.
Kun Clara päätti kunnostaa isoäitinsä vanhan maalaistalon, hän odotti pölyä, natisevia lattioita ja ehkä muutamia unohdettuja pikkuesineitä ullakolla. Hän ei odottanut löytävänsä sinetöityä kirjekuorta, joka oli piilotettu irtonaisen puulevyn alle olohuoneen seinässä.
Kirjekuori oli kellastunut, paperi hauras, käsiala elegantti mutta epävakaa. Se oli päivätty elokuussa 1915 – keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Hänen kätensä vapisivat, kun hän nosti sen. Etupuolelle oli kirjoitettu: ”Avatkaa jälkeläiseni, kun aika on oikea.”
Clara nauroi hermostuneesti. ”Mitä se edes tarkoittaa?”, hän ajatteli. Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että tällä kirjeellä oli paljon suurempi merkitys kuin tavallisella perheen muistiinpanolla.
Sinä iltana hän istui keittiön pöydän ääressä äitinsä ja veljensä kanssa. Yhdessä he avasivat kirjekuoren varovasti. Sisällä oli siististi taitettu paperi, jonka muste oli yllättävän selvä vielä yli vuosisata myöhemminkin.
Ensimmäinen rivi sai heidät haukkomaan henkeään:
”Jos luet tätä, voin vihdoin kertoa salaisuuden, jota olen kantanut mukanani vuosia.”
Kirjeen oli kirjoittanut Claran isoisän isä, Alexander, mies, jonka perhe tunsi vain haalistuneista valokuvista ja lyhyistä maininnoista tarinoissa. Hän oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa, mutta ei koskaan palannut. Virallisissa asiakirjoissa sanottiin, että hän ”katosi taistelussa”.
Mutta kirje paljasti aivan toisenlaisen totuuden.
Alexander tunnusti, että hän oli sodan aikana loikannut. Hän oli kauhistunut loputtomasta verenvuodatuksesta ja häntä vainosi nuoremman veljensä kuolema juoksuhaudoissa, eikä hän kestänyt jäädä. Eräänä yönä, pimeyden suojissa, hän hylkäsi yksikkönsä ja pakeni. Kuukausien ajan hän eli piilossa, siirtyen kylästä toiseen, häpeissään ja kauhuissaan paljastumisesta.
Mikä oli järkyttävää? Hän ei koskaan kuollut sodassa. Sen sijaan hän otti uuden henkilöllisyyden, meni uudelleen naimisiin ja perusti toisen perheen toisessa maassa. Mies, jota Claran perhe oli surrut sukupolvien ajan, oli itse asiassa päättänyt kadota heidän elämästään.
Kirjeen lopussa Alexander kirjoitti:
”En pyydä anteeksiantoa. Pyydän vain, että muistatte minut ei pelkurina, vaan miehenä, joka ei enää kestänyt sodan julmuutta. Ehkä jonain päivänä, kun maailma on lempeämpi, te ymmärrätte.”
Claran äiti purskahti itkuun. Vuosien ajan perhe oli kantanut traagisen sotasankarin kuoleman tuskaa. Nyt heidän oli kohdattava uusi todellisuus: hän ei ollut kuollut sankarina lainkaan – hän oli elänyt karkurina, miehenä, joka oli jakautunut kahden perheen, kahden maailman välillä.
Paljastus järkytti heitä. Oliko hän pelkuri, koska oli hylännyt velvollisuutensa ja ensimmäisen perheensä? Vai oliko hän vain ihminen, jonka sodan kauhut olivat murtaneet?
Clara taittoi kirjeen takaisin hauraaseen kirjekuoreensa ja tuijotti pöydällä välkkyvää kynttilää. Ensimmäistä kertaa hän tajusi, että historia ei ole vain päivämääriä ja taisteluita, vaan ihmisiä, heidän pelkoineen, heikkouksineen ja mahdottomine valintoineen.
Moraali
Joskus menneisyys, jota ylistämme, kätkee epämiellyttäviä totuuksia. Mutta jokaisella salaisuudella, riippumatta siitä kuinka raskas se on, on voima muuttaa tapaamme nähdä paitsi historiaa myös itseämme.
