Lena ei etsinyt salaisuuksia, kun hän sylki muoviputkeen. Se oli vain typerä joululahja hänen työtovereiltaan – DNA-sukututkimuspaketti. Kaikki hänen toimistossaan olivat ottaneet yhden, vitsailen siitä, kuka huomaisi olevansa ”1 % viikinki” tai ”kuninkaallisten sukua”.
Hän postitti sen takaisin, unohti sen ja jatkoi elämäänsä.
Kunnes sähköposti saapui.
Hänen tuloksensa osoittivat jotain mahdotonta: hän oli geneettisesti sama kuin yli 100 vuotta sitten kadonnut lapsi.
Raportissa mainittiin ”merkittävä DNA-päällekkäisyys” tuntemattoman naisen kanssa, jonka luut oli löydetty vuosikymmeniä aiemmin merkitsemättömästä haudasta Bostonin ulkopuolella. Tämän lapsen uskottiin olevan yksi kadonneista Millbrookin orvoista – ryhmästä lapsia, jotka katosivat vuonna 1919, kun salaperäinen tulipalo tuhosi heidän orpokotinsa.
Historioitsijat olivat vuosia keskustelleet siitä, mitä heille oli tapahtunut. Jotkut sanoivat, että he olivat kuolleet liekeissä. Toiset kuiskasivat, että heidät oli siepattu salaisiin kokeisiin influenssapandemian aikana.
Nyt testin mukaan Lena oli yhden heistä suora jälkeläinen.
Mutta miten?
Hänen perheensä ei ollut koskaan asunut Bostonin lähellä.
Uteliaisuus muuttui pakkomielteeksi. Lena tutki arkistoja, vanhoja sanomalehtiä ja väestölaskentatietoja. Hänen isoäitinsä syntymätodistus näytti yhtäkkiä epäilyttävältä – siinä oli mainittu hänen ”vanhempansa”, mutta päivämäärät eivät täsmänneet.
Eräänä iltana Lena löysi isoäitinsä ullakolta arkun. Sen sisällä oli vaatekappaleita, joihin oli merkitty numeroita nimien sijaan, vanhoja valokuvia lapsista, jotka olivat rivissä kuin sotilaat, ja palanut hopeinen medaljonki, jossa oli hänelle tuntemattomat nimikirjaimet.
Niiden joukossa oli kirje. Se oli haalistunut ja hauras, mutta silti luettavissa:
”Sille, joka löytää hänet – pidä hänet turvassa. He eivät koskaan lakkaa etsimästä. Vaihda hänen nimensä. Piilota hänen menneisyytensä. Hän ei saa koskaan palata Millbrookiin.”
Lenan rinta kiristyi.
Hänen isoäitinsä ei ollut ollut vain orpo. Hän oli ollut yksi kadonneista lapsista.
Mutta siinä ei ollut kaikki.
DNA-yritys otti jälleen yhteyttä Lenaan, tällä kertaa ei automaattisella sähköpostilla, vaan ”erityistutkijan” puhelulla. Nainen puhelimessa kuulosti jännittyneeltä.
”Et ehkä tiedä tätä, mutta Millbrookin tapaus on edelleen tutkinnassa. Jotkut asiakirjat on sinetöity hallituksen toimesta. Lapset eivät olleet vain hylättyjä – he olivat osa ohjelmaa.”
”Mitä ohjelmaa?” Lena kysyi äänellä, joka tärisi.
Linja oli liian kauan hiljainen. Lopulta nainen kuiskasi: ”Kyse ei ollut adoptiosta. Kyse oli kokeista. Immuunijärjestelmän seurannasta influenssapandemian jälkeen. Isoäitisi saattoi olla… yksi selviytyjistä.”
Lena tunsi lattian kallistuvan jalkojensa alla.
Jos se oli totta, koko hänen suvunsa – hän itse – oli olemassa, koska isoäitinsä oli joutunut johonkin orpokodin tulipaloa synkempään.
Seuraavana aamuna Lena sai uuden viestin. Tämä ei ollut DNA-yritykseltä.
Se oli merkitsemätön kirjekuori, joka oli jätetty hänen kuistilleen. Sisällä oli yksi paperiarkki, johon oli kirjoitettu painokirjaimin:
”Lopeta kysymysten esittäminen. Menneisyys on haudattu syystä.”
Sinä yönä Lena istui medaljonki kädessään ja tuijotti heikosti palaneita alkukirjaimia: M.O. Millbrook Orphans.
DNA-testi oli antanut hänelle enemmän kuin perimän. Se oli avannut oven vuosisataiseen salailuun, jolla oli yhä vartijoita varjoissa.
Ja kun hän puhalteli kynttilänvalon pois isoäitinsä ullakolla, yksi ajatus kylmäsi hänet:
Jos joku oli yrittänyt pyyhkiä Millbrookin lapset historiasta, mitä he tekisivät hänelle, kun hän toi heidät takaisin valoon?
