Sophie oli unelmoinut hääpäivästään jo pienenä tyttönä. Mekko, kukat, käytävä – kaikki yksityiskohdat oli suunniteltu täydellisyyttä hipoen. Kun päivä vihdoin koitti, kirkko oli täynnä perhettä ja ystäviä, ja musiikki kaikui korkeista kattoista. Mutta kun Sophie seisoi alttarilla kukkakimppu kädessään, jokin oli vialla.
Hänen sulhasensa Daniel oli myöhässä.
Aluksi Sophie ajatteli, että Daniel oli hermostunut. Ehkä liikenne oli ruuhkaista. Ehkä hän tarvitsi vain hetken hengähtää. Mutta minuuttien kuluessa väkijoukko alkoi kuiskia. Sophie morsiusneidot olivat levottomia, pappi selvitti kurkkuaan ja Sophien äiti laski vapisevan kätensä tyttärensä olkapäälle.
Sitten kirkon takaoven ovet avautuivat. Kaikki kääntyivät katsomaan. Mutta se ei ollut Daniel.
Se oli mies, jota Sophie ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Hän oli pitkä, tummatukkainen ja selvästi järkyttynyt. Hänen äänensä kaikui kirkossa, kun hän huusi: ”Sophie?”
Sophien polvet melkein pettivät. ”Kyllä?”, hän kuiskasi.
Mies käveli hitaasti käytävää pitkin, katseensa kiinnittyneenä Sophieen. Sitten hän sanoi sanat, jotka murtivat kaiken:
”Daniel ei tule. Hän pyysi minua antamaan sinulle tämän.”
Hänen kädessään oli taitettu kirje.
Vieraat henkäisivät. Sophien sydän takoi, kun hän otti kirjeen vapisevin sormin. Hän avasi sen ja silmäili sivua. Daniel oli kirjoittanut: ”Rakastan sinua, Sophie. Mutta en voi mennä kanssasi naimisiin tänään. On jotain, mitä et tiedä – jotain, minkä olisi pitänyt kertoa sinulle jo kauan sitten. Minulla on veli. Hänen nimensä on Adam. Hän on mies, joka seisoo edessäsi. Ja jos kohtalo on todellinen, tiedät miksi pyysin häntä tulemaan minun sijastani.”
Sophien kädet tärisivät, kun hän piti kirjettä, ja hänen sydämensä takoi niin kovaa, että hän luuli koko kirkon kuulevan sen. Kun hän oli lukenut kirjeen, hän nosti katseensa, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Adam – muukalainen – katsoi häntä, ilmeensä repimänä syyllisyyden ja jonkin muun välillä… jonkin, jota Sophie ei osannut nimetä.
Ennen kuin Sophie ehti sanoa mitään, kirkon takaosasta kuului kiireellinen ääni.
”Seis!”
Kaikki kääntyivät. Daniel ilmestyi oviaukkoon, kalpea, hikinen, puku rypistyneenä kuin hän olisi juossut. Sophien henki salpautui. Hänen piti olla sairaalassa, liian heikko edes seisomaan. Silti hän oli täällä, kompuroiden käytävää pitkin.
Adam jäi paikoilleen.
”Älä kuuntele häntä, Sophie”, Daniel sanoi äänellä, joka vapisi. ”Hän ei ole veljeni. Hän on valehtelija.”
Kirkossa levisi järkytysaalto. Henkäisyjä, kuiskauksia, järkyttyneitä kasvoja. Sophien kukkakimppu melkein putosi hänen käsistään.
Adamin leuka kiristyi. ”Daniel, et halua tehdä tätä…”
Mutta Danielin ääni murtui kuin ukkosen jyrinä. ”Kerro hänelle totuus, Adam! Kerro hänelle, kuka oikeasti olet!”
Sophien vatsa kääntyi ympäri. Huone tuntui kallistuvan.
Ja sitten se tuli ilmi.
Adam ei ollut lainkaan Danielin veli. Hän oli Danielin velipuoli – syntynyt isänsä vuosikymmeniä salassa pitämästä suhteesta. Daniel oli vasta äskettäin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja Adam oli tunkeutunut Sophien elämään väittäen suojelevansa häntä. Mutta Daniel väitti, että Adamin pakkomielle oli mennyt pidemmälle – että hän oli rakastunut Sophieen jo kauan ennen tätä päivää.
Sophien kädessä ollut kirje tuntui yhtäkkiä myrkyltä.
Kirkossa puhkesi kaaos – vieraat riitelivät, kuiskaukset kiihtyivät. Ja Sophie seisoi kahden miehen välissä, jotka olivat verisukulaisia mutta joita petturuus oli erottanut, ja hänen hääpukunsa tuntui yhtäkkiä enemmänkin painajaisen puvulta.
Yksi totuus tuli tuskallisen selväksi: tämä ei koskaan tulisi olemaan häät, joita hän oli kuvitellut. Ja kun Sophie repäisi hunnun päältään, pudotti kukkakimpun ja käveli yksin ulos kirkosta, hän tajusi jotain vielä järkyttävämpää – joskus rohkein rakkauden muoto… on valita itsensä.
