Clara vihasi pitkiä työmatkoja. Joka aamu hän nousi kello 7.45 lähtevään junaan kaupunkiin ja joka ilta palasi kello 18.10 lähtevällä junalla. Sama vaunu, sama istuin, jos hänellä oli onnea, samat hämärät kasvot, joita hän ei koskaan oikeastaan katsonut.
Tuo tiistai alkoi aivan kuten muutkin. Hän löysi tyhjän ikkunapaikan, otti kirjan esiin ja antoi junan rytmin viedä hänet rutiiniin.
Kunnes mies istui hänen viereensä.
Mies oli pitkä, siististi pukeutunut eikä hänellä ollut laukkua. Hän nyökkäsi kohteliaasti ja hymyili heikosti, mikä viittasi vanhanaikaisiin tapoihin. Kun hän puhui, hänen äänensä oli matala ja harkittu.
”Käytätkö tätä junaa usein?”
Clara epäröi. Normaalisti hän sivuutti small talkin. Mutta jotain hänessä tuntui… tutulta, vaikka Clara ei osannut sanoa miksi.
”Kyllä. Joka päivä.”
Mies nyökkäsi mietteliäänä. ”Eikö olekin outoa? Kuinka ohitamme samat paikat, samat ihmiset, huomaamatta. Ja kuitenkin joskus on tarkoitus huomata.”
Clara hymyili kohteliaasti, epävarmana siitä, miten vastata. Mies jatkoi puhumalla outoista pienistä yksityiskohdista – puista, jotka taipuivat juuri niin lähellä 14 mailin merkkiä, graffiteista vanhan sillan alla, siitä, kuinka valo näytti aina erilaiselta tiistaisin.
Se oli kammottavaa. Hän huomasi asioita, joita useimmat työmatkalaiset eivät huomanneet. Asioita, joihin Clara itse ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiota, vaikka oli kulkenut samaa reittiä vuosia.
Silti keskustelu ei ollut epämiellyttävä. Itse asiassa hän tunsi olonsa oudosti lohdutetuksi miehen rauhallisesta läsnäolosta.
Kun juna hidastui hänen pysäkillään, mies nousi, kallisti päätään ja sanoi: ”Pidä huolta itsestäsi, Clara.”
Clara jäi paikoilleen.
Hän ei ollut koskaan kertonut miehelle nimeään.
Hämmentyneenä hän kiiruhti pois junasta. Hän yritti sivuuttaa asian – ehkä hän oli sanonut nimensä aiemmin huomaamattaan, tai ehkä mies oli kuullut jonkun muun sanovan sen. Mutta levottomuus jäi vaivaamaan.
Sinä iltana, kun hän selaili puhelintaan, hän avasi kamera-sovelluksen. Hän oli aiemmin ottanut muutaman kuvan junassa – kuvia maaseudusta, jotka olivat epäselviä ikkunan läpi.
Yhdessä kuvassa mies istui hänen vieressään, kasvot puoliksi kääntyneinä ikkunaan päin.
Mutta kun hän pyyhkäisi seuraavaan kuvaan – joka oli otettu muutama sekunti myöhemmin – istuin oli tyhjä.
Clara tuijotti sitä pitkään.
Seuraavan viikon aikana hän yritti löytää miehen uudelleen. Joka aamu, joka ilta, hän skannasi vaunun. Mutta mies ei ollut koskaan siellä.
Eräänä iltana hän näytti valokuvan ystävälleen Annalle. ”Hän istui aivan vieressäni. Puhuin hänelle. Mutta katso tätä – hän on poissa.”
Anna kurtisti kulmiaan. ”Ehkä hän vaihtoi paikkaa?”
Clara pudisti päätään. ”Juna ei ollut edes pysähtynyt. Hän vain… katosi.”
Anna nauroi hermostuneesti. ”Olet katsonut liikaa kummitusohjelmia.”
Mutta myöhemmin, kun Anna suurensi valokuvaa, hänen ilmeensä muuttui. ”Clara… katso.”
Ikkunan heijastuksessa miehen kasvot olivat selkeät. Liian selkeät. Hänen silmänsä eivät näyttäneet kiinnittyvän maaseutuun, vaan suoraan Claraan.
Päättäen selvittää asian, Clara kaivoi esiin junalinjan historian. Paikallisista arkistoista hän löysi tarinan.
Kymmeniä vuosia aiemmin, 1970-luvulla, juuri sillä reitillä oli sattunut onnettomuus. Kolmekymppinen mies oli kuollut astuttuaan junasta liian aikaisin, lähellä mailimerkkiä 14 – juuri siinä paikassa, jonka muukalainen oli maininnut.
Clara löysi vanhan mustavalkoisen valokuvan lehtileikkeestä. Hänen vatsansa kääntyi.
Mies. Samat terävät piirteet, sama määrätietoinen katse.
Seuraavana päivänä Clara nousi junaan kädet täristen. Hän istui tavallisella paikallaan, leikkeen tiukasti laukussaan.
Kun juna ohitti 14 mailin merkin, vaunu tärähti yhtäkkiä. Valot välkkyivät. Hetken ajan hän näki ikkunassa heijastuksen – ei omaansa, vaan miehen.
Mies oli siellä. Istui taas hänen vieressään.
Tällä kertaa hän kuitenkin kuiskasi.
” Kiitos, että muistat.”
Ja yhtä nopeasti hän oli poissa.
Clara ei nähnyt häntä enää koskaan. Mutta hän säilyttää edelleen kaksi valokuvaa – yhden hänen kanssaan, toisen ilman – vierekkäin puhelimessaan. Todisteena, ainakin itselleen, että kaikki matkakumppanit eivät ole tästä maailmasta.
Ja joskus, hiljaisina iltoina, hän miettii: valitsiko hän Claran, koska tämä kuunteli? Vai koska Clara istui siellä, missä hän kerran istui, junassa, josta hän ei koskaan poistunut?
