Marina ei koskaan pitänyt itseään uteliaana ihmisenä. Hänen elämänsä sujui rauhallisesti: työ toimistossa, harvat tapaamiset ystävien kanssa, äidin iltaiset puhelut. Isoäidin kuoleman jälkeen hän peri asunnon vanhassa talossa – ja nyt hän vietti kaiken aikansa siellä.
Vanha talo eli omaa elämäänsä. Yöllä putket humisivat, lattialaudat natisivat, naapuriasunnoista kuului yskää ja television ääniä. Mutta oli yksi outo ääni, joka ei jättänyt Marinaa rauhaan. Joka kerta, kun hän käveli paljain jaloin kylpyhuoneessa ja astui yhdelle seinän vieressä olevalle laatalle, hänen jalkansa alla soi jotain. Metallinen, kova, lyhyt ääni.
Aluksi hän ei kiinnittänyt siihen huomiota: vanha talo, mitäpä siitä. Mutta vähitellen siitä tuli pakkomielle. Hän astui tarkoituksella uudestaan ja uudestaan tälle laatalle kuunnellen ääntä. Ja mitä enemmän hän kuunteli, sitä vahvemmin hän tunsi, että tämän takana oli jotain enemmän kuin pelkkä sattuma.
Eräänä yönä Marina heräsi janoisena. Hän otti lasin vettä, käveli käytävää pitkin ja kuuli taas sen äänen. Hiljaisuudessa se oli erityisen selvä, ikään kuin joku olisi lyönyt lusikalla metallia suoraan hänen jalkojensa alla. Sydän alkoi lyödä kovaa, ja hänen päähänsä välähti ajatus: entä jos siellä on jotain piilotettuna?
Aamulla hän otti veitsen, ruuvimeisselin ja alkoi epäröivästi kiskoa laattaa. Se irtosi yllättävän helposti – ikään kuin joku olisi heikentänyt liimaa etukäteen. Laatan alla oli pieni ontelo. Marina työnsi varovasti sormensa sinne ja veti esiin öljyiseen kankaaseen käärityn paketin.
Sen sisällä oli vanha, kulunut mutta silti kiiltävä mitali ja neljään kertaan taitettu kirje. Paperi oli kellastunut, mutta muste oli säilynyt.
Marina avasi kirjeen ja alkoi lukea.
”Jos luet tätä, se tarkoittaa, että en ole onnistunut palaamaan. Mutta tiedä, että olen aina rakastanut sinua. Tämä asunto ei säilytä vain seiniä, vaan myös kohtaloni…”
Kirje oli osoitettu naiselle nimeltä Anna. Marina jäi paikoilleen. Anna oli hänen isoäitinsä nimi.
Kirjeen kirjoittaja oli eräs Viktor. Hän kirjoitti, että hänet oli viety rintamalle, ja lupasi palata. Jos kohtalo osoittautuisi vahvemmaksi, tämän kirjeen piti muistuttaa Annaa hänen tunteistaan. Hän oli kätkenyt mitalin laattojen alle, ”jotta hänen muistonsa pysyisi Annan lähellä”.
Marina luki kirjeen useita kertoja, uskomatta silmiään. Hänen isoäitinsä oli elänyt koko elämänsä toisen miehen kanssa – hänen isoisänsä, joka oli ankara mutta hyvä mies. Perheessä ei ollut koskaan mainittu Viktor-nimeä. Koskaan! Isoäiti kertoi nuoruudestaan, vaikeista sodanjälkeisistä vuosista, mutta tätä miestä ei ollut ikään kuin ollut olemassa.
Marina istui kylmällä lattialla ja tunsi, kuinka tuttu maailma romahti. Rintaan kertyi terävä kaipaus, sillä kirje paljasti kauhean salaisuuden: isoäiti oli rakastanut toista miestä, odottanut häntä sodasta… mutta hän ei koskaan palannut.
Hän sulki silmänsä ja kuvitteli nuoren Annan – kauniin, toiveikkaan, lukemassa tätä kirjettä ja ymmärtämässä, että rakastettu oli kuollut. Millaista oli sitten elää koko elämä toisen ihmisen rinnalla, säilyttää hiljaisuus ja salaisuus sydämessään?
Mutta kirje ei päättynyt siihen. Viimeiset rivit saivat Marinan kylmät väreet:
”Minä palaan silti. Odota minua kotona. Vaikka vuosia kuluisi.”
Nämä sanat kaikuvat kuin kaiku asunnon seinissä. Marina tunsi kylmän värinän kulkevan ihollaan. Ja juuri sillä hetkellä hän kuuli – asunnon syvyydestä kuului oven narina.
Hän tiesi: hän oli yksin kotona.
Ensin hän ajatteli, että se oli tuuli. Mutta ikkuna oli kiinni. Sitten hän ajatteli, että se oli naapurit. Mutta ääni tuli selvästi hänen asunnostaan. Kirskunta toistui, hidas, venyvä, kuin askeleet vanhalla lattialla.
Marina puristi kirjeen käsissään, mitali kilisi laattoja vasten. Hiljaisuus painoi, ja jokainen hänen hengityksensä tuntui äänekkäämmältä. Sisällä nousi alkukantainen pelko.
Hän ei uskaltanut tulla ulos kylpyhuoneesta. Hän istui liikkumatta ja kuunteli jokaista ääntä. Sydän takoi kovaa, ja tuntui siltä, että se oli juuri repeämäisillään.
Ehkä Viktor oli todella palannut?
Vai oliko se vain hänen mielikuvitustaan?
Mutta jossain asunnon syvyyksissä kuului hiljainen miehen kuiskaus.
