Klara oli istunut junaan joka aamu klo 8.05 siitä lähtien, kun oli aloittanut uuden työn. Rutiini oli tylsä ja ennustettavissa: sama täpötäysi vaunu, sama puhelimen selailu, samat hämärät kuvat väsyneistä matkustajista.
Yhtenä tiistaiaamuna.
Hän liukui tyhjälle paikalle vanhemman miehen viereen, joka selaili pientä, kulunutta muistikirjaa. Mitään epätavallista siinä ei ollut – kunnes Klaran katse liukui alaspäin ja kiinnittyi käsialaan.
Hänen rintansa puristui.
Se oli hänen käsialansa.
Ei vain samanlainen. Täsmälleen sama.
Mies luki hänen lapsuuden päiväkirjaansa – sitä, jonka hän oli piilottanut kenkälaatikossa sängyn alla, kunnes heitti sen roskiin monta vuotta sitten.
Klara kumartui lähemmäksi, kurkkunsa kuivui. Sivulla hän näki sanat, jotka muisti kirjoittaneensa kahdeksanvuotiaana kaarevilla kirjaimilla: ”Tänään itkin, koska äiti unohti hakea minut koulusta.”
Hänen kätensä tärisivät. ”Mistä löysitte tämän?” hän kuiskasi.
Mies ei nostanut katsettaan. ”Hyvä tarina”, hän sanoi rauhallisesti ja käänsi seuraavan sivun.
”Se on minun”, mutisi Klara. ”Se on henkilökohtainen.”
Mies nosti hitaasti katseensa, hänen silmänsä olivat terävät ja oudosti tutut. ”Henkilökohtainen? Sinä itse annoit sen minulle.”
Klaran vatsa alkoi kiertää. ”Ei, en antanut! Heitin sen päiväkirjan pois monta vuotta sitten!”
Mies hymyili heikosti. ”Tiedän. Löysin sen.”
Antamatta Klaralle mahdollisuutta sanoa sanaakaan, hän käänsi viimeisen sivun. Klaran pulssi jyskytti korvissa.
Viimeinen merkintä ei ollut hänen lapsuudestaan. Se oli päivätty tänään.
Ja hänen oma käsialansa luki:
”Aamujunassa istuin vieressä miehen, joka tiesi minusta kaiken.”
Klara räpäytti silmiään shokista, hänen hengityksensä muuttui pinnalliseksi. Hän nosti katseensa — mutta miestä ei ollut.
Paikka hänen vieressään oli tyhjä.
Päiväkirja makasi auki hänen polvillaan.
