Jokaisella naapurustolla on se yksi talo, joka herättää kuiskauksia. Meidän kadullamme se oli rouva Kleinin talo.
Hänen puutarhansa oli legendaarinen. Kun kaikki muut taistelivat rikkaruohoja, tuholaisia tai kuivuutta vastaan, rouva Kleinin piha kukoisti. Hänen ruusut kukkivat jopa keskellä talvea. Hänen tomaattinsa kasvoivat greippien kokoisiksi. Lapset haastoivat toisiaan maistamaan niitä salaa ja vannoivat, että hedelmät maistuivat makeammilta kuin karkit.
Mutta eräänä kesänä jotain muuttui.
Aluksi muutos oli hienovarainen. Vihreiden kurkkujen sijaan viiniköynnöksissä kimalteli soikeita muotoja – sileitä, lasimaisia marmorikuulia, jotka kimaltelivat auringossa. Kun nojauduimme hänen aidan yli, ajattelimme, että kyseessä oli ehkä pila. Ehkä muovisia koristeita.
Mutta sitten huomasimme ruusut. Ne eivät enää avanneet terälehtiään. Sen sijaan varren päissä kukkivat posliiniset kasvot. Pienet nukenpäät, täydelliset ja kalpeat, silmät lasimaiset ja liikkumattomat.
Nauroimme hermostuneesti, mutta kukaan ei mennyt lähemmäs.
Yksi poika meni.
Hänen nimensä oli Ryan, ilkikurinen 12-vuotias, joka asui kolme taloa kauempana. Hän oli sellainen lapsi, joka ei koskaan uskonut kummitustarinoihin, joka sanoi, että aikuiset keksivät valheita estääkseen lapsia tunkeutumasta heidän alueelleen.
Eräänä iltapäivänä näimme hänen hyppäävän rouva Kleinin aidan yli ja kurottavan viiniköynnöksessä roikkuvaa marmorikuulaa. Hän irrotti sen ja piti sitä ylväästi ylhäällä, virnistellen, kun me muut henkäisimme.
Rouva Klein astui ulos takaportistaan juuri sillä hetkellä. Hän ei huutanut. Hän ei ajanut poikaa takaa. Hän vain katsoi Ryania ilmeellä, jota emme osanneet tulkita, ja sanoi hiljaa: ”Puutarha antaa sen, mitä se ottaa.”
Seuraavana aamuna Ryanin talo oli tyhjä. Hänen perheensä oli pakannut tavaransa yön aikana ja muuttanut sanomatta sanaakaan. Ei ”myytävänä”-kylttiä. Ei hyvästejä. Vain poissa.
Siitä päivästä lähtien kukaan ei epäillyt huhuja. Naapurit kuiskivat, että kyseessä oli noituutta. Jotkut väittivät, että rouva Kleinin edesmennyt aviomies oli ollut kasvitieteilijä, joka oli sekaantunut asioihin, jotka olisi ollut parempi jättää rauhaan. Toiset sanoivat, että hän oli tehnyt sopimuksen jonkin syvälle maaperään haudatun kanssa.
Mutta kukaan ei kohdannut häntä. Eikä kukaan astunut enää hänen pihaansa.
Esineet muuttuivat yhä oudommiksi.
Pavun sijaan vanhoista kolikoista tehdyt kaulakorut roikkuivat varret. Auringonkukat eivät tuottaneet siemeniä, vaan nappeja – kymmeniä erilaisia, epäsopivia, tummuneita nappeja. Rivistö kaaleja avautui paljastaen sisällään halkeilleita teekuppeja.
Oli kuin maa olisi lakannut antamasta hänelle ruokaa ja alkanut antaa hänelle… muistoja.
Olin kuusitoista, kun uteliaisuus voitti. Eräänä iltapäivänä, kun rouva Klein oli kirkossa, hiivin hänen aidansa löysän säleen läpi.
Puutarha humisi. Vain niin voin kuvailla sitä – matala värinä ilmassa, kuin seisoisi mehiläispesän lähellä. Viiniköynnökset heiluvat, vaikka tuuli oli tyyni. Marmorikuulat kimaltelivat, nuket käänsivät päätään hivenen, kun ohitin ne.
Puutarhan keskellä näin jotain puoliksi haudattuna maaperään. Keltaiseksi ja käpristyneeksi muuttunut valokuva törrötti maasta. Kumarruin ja pyyhkäisin maaperän pois.
Se oli kuva omasta perheestäni. Vanhempani hymyilivät, minä seisoin kömpelösti heidän vieressään, talomme takanamme.
Pudotin sen ja juoksin pois, sydän jyskyttäen rinnassani.
Seuraavana päivänä portti oli lukittu. Rouva Klein ei koskaan selittänyt asiaa. Hän lopetti puutarhan hoitamisen julkisesti. Viiniköynnökset kasvoivat villinä ja levisivät aidan yli kuin takkuiset hiukset.
Joskus myöhään yöllä olisin voinut vannoa nähneeni heikon hehkun aidan takaa – marmorikuulat välkkyivät kuin lyhdyt, posliininaamat heijastivat kuunvaloa.
Ja joskus, kun kuljin ohi, tunsin taas sen oudon värinän, joka humisi rinnassani kuin maaperä olisi elossa.
Rouva Klein kuoli hiljaa eräänä talvena. Kukaan perheenjäsenistä ei tullut hakemaan taloa. Kaupunki laittoi ilmoituksia, ja lopulta työntekijät tulivat siivoamaan kiinteistön.
Katselin kadun toiselta puolelta, kun käsineitä käyttävät miehet hakkasivat viiniköynnöksiä ja heittivät posliinipäitä ja marmorikuulia roskalaatikoihin. He nauroivat, pudistivat päitään ja kutsuivat sitä ”piirikunnan kammottavimmaksi puutarhaksi”.
Mutta huomasin jotain, mitä he eivät huomanneet. Joka kerta, kun he repivät kasvin juurineen, maa näytti vajoavan hieman, kuin se olisi niellyt jotain takaisin.
Päivän lopussa puutarha oli tyhjä. Jäljellä oli vain maaperä.
Ja sinä yönä, ensimmäistä kertaa vuosiin, katu oli hiljainen. Ei huminaa. Ei hehkua. Vain hiljaisuus.
Mutta en voinut unohtaa rouva Kleinin sanoja, viimeisiä sanoja, jotka hän oli koskaan sanonut puutarhastaan:
”Puutarha antaa sen, mitä se ottaa.”
Ja joskus, myöhään yöllä, kun suljen silmäni, näen unia marmorikuulista, jotka rullaavat lattiani poikki — ja nuken kasvoista, jotka katsovat minua pimeydestä.
