Anna on aina rakastanut vanhoja esineitä. Hänen asuntonsa muistutti pientä museota: posliinipatsaita, seinäkelloja, haalistuneita kaiverruksia ja antiikkikirjoja. Hän uskoi, että vanhoissa esineissä on erityistä energiaa, muistoja ihmisistä, jotka ovat joskus käyttäneet niitä. Siksi, kun hänen katseensa osui kirpputorilla massiiviseen peiliin tummuneessa kullatussa kehyksessä, hän tunsi, että peili ”kutsuu” häntä.
Myyjä, harmaahapsinen mies, jolla oli kapeat silmät, näytti odottaneen häntä.
”Ottakaa se”, hän sanoi käheällä äänellä. ”Mutta tiedätkö: tämä peili näyttää enemmän kuin on tarpeen.”
Anna hymyili ja päätti, että se oli temppu, jolla myyjä yritti saada peilistä korkeamman hinnan.
Peili oli raskas. Kotona Anna pyyhki sen kostealla liinalla, ja lasi loisti niin kirkkaasti, että huone tuntui täyttyvän uudella valolla. Hän korjasi hiuksiaan peilin edessä ja huomasi yhtäkkiä jotain outoa: peilikuva viivästyi hieman. Hetken ajan hänen silmänsä peilissä eivät liikkuneet synkronisesti hänen omien silmiensä kanssa. Hän syytti väsymystä ja ei kiinnittänyt asiaan huomiota.
Seuraavana päivänä hän meni jälleen peilin eteen – ja jäi paikoilleen. Peilikuvaan oli ilmestynyt ryppyjä hänen silmiensä ympärille. Hänen todellinen kasvonsa kylpyhuoneen peilissä pysyivät sileinä, mutta juuri antiikkipeilissä hän näki itsensä vanhempana.
Muutokset tulivat päivä päivältä yhä selvemmiksi. Otsaan ilmestyi ryppyjä, poskipäät painuivat, hiukset alkoivat harmaantua. Anna kosketteli hermostuneesti kasvojaan, mutta iho pysyi nuorena. Vain peilikuva jatkoi vanhenemistaan.
Viikon kuluttua peili näytti vielä suurempaa hulluutta: peilikuvassa silmät olivat muuttuneet. Ne olivat tummat, vieraat, ikään kuin niissä ei olisi katsellut hän, vaan joku muu. Kun Anna kauhistui ja perääntyi, peilikuva yhtäkkiä… hymyili. Vaikka hän itse seisoi liikkumatta.
Yöllä hänet herätti outo ääni. Tuntui siltä, kuin joku kuiskaisi huoneessa. Hän hyppäsi ylös ja näki: peite, jolla hän oli peittänyt peilin, oli pudonnut lattialle. Lasin sisällä värisivät epäselvät siluetit. Äänet kutsuivat häntä nimellä ja lupasivat ”näyttää totuuden”.
Hän ei kestänyt ja meni lähemmäksi. Tällä kertaa peili ei näyttänyt huonetta, vaan kuvan tulevaisuudesta. Hän seisoi samassa talossa, mutta seinät olivat rapistuneet ja lattiat halkeilleet. Peilissä Anna oli vanha, kumarainen ja täysin yksinäinen. Vain peili seisoi vieressä, kuin ainoa seuralainen hänen tulevassa elämässään.
Siitä päivästä lähtien Anna alkoi huomata, että hänen omat tapansa olivat muuttumassa. Hän istui yhä useammin peilin edessä, ikään kuin ei olisi voinut irrottautua siitä. Joskus hän huomasi puhuvansa peilikuvalle. Sisäinen ääni sanoi, että se tiesi hänen kohtalonsa paremmin kuin hän itse.
Eräänä iltana peili näytti kauhean näyn: peilikuva ojensi kätensä häntä kohti. Vanhan naisen käsi, luinen ja ryppyinen, tuli suoraan lasista esiin muutamaksi sekunniksi. Anna huusi ja pakeni huoneesta. Mutta kun hän palasi aamulla, peili roikkui taas rauhallisesti, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaikkein kauhein tapahtui kuukauden kuluttua. Anna huomasi, että hänen oma kasvonsa olivat alkaneet muuttua: silmien kulmiin oli ilmestynyt ensimmäiset rypyt, ja hiukset olivat kuin haalistuneet. Hän tunsi itsensä uupuneeksi, väsyneeksi, kuin pitkän sairauden jälkeen. Peili vei hänen nuoruutensa ja antoi sen toiselle hahmolle – sille, joka eli toisella puolella.
Nyt Anna pelkää jopa koskettaa peiliä. Mutta minne hän meneekin, hänelle tuntuu, että näkee kaupan ikkunoissa ja lasiovissa ei omaa heijastustaan, vaan vieraan kasvon. Ryppyinen ja vierailla silmillä.
Peili on yhä hänen makuuhuoneessaan. Joskus hän kuulee, kuinka joku koputtaa sen sisäpuolelta. Ja mikä pelottavinta – Anna ei ole varma, ettei hän jonain päivänä vaihda paikkaa sen kanssa, joka elää lasin toisella puolella.
