Emma heräsi hengenahdistuksesta, hikisenä, sydän hakaten kuin olisi juossut maratonin. Mutta se ei ollut tavallinen painajainen. Se ei ollut edes unta.
Hän muisti asioita – kirkkaita, yksityiskohtaisia muistoja – mutta ne eivät olleet hänen omiaan. Miehen lämmin nauru aamiaisella. Kultaisen vihkisormuksen hänen sormessaan. Pienen sinisen talon, jonka maali oli hilseillyt ja jonka verannalla oli keinut, jotka natisivat tuulen puhaltaessa.
Ongelma oli yksinkertainen: Emma ei ollut koskaan ollut naimisissa. Hän asui yksin kaupunkiasunnossa, naapureiden ympäröimänä, joiden kanssa hän tuskin puhui. Mies, jonka hän muisti, aviomies hänen muistoistaan, ei ollut olemassa. Ainakaan hänen maailmassaan.
Ensimmäiset muutamat tunnit hän yritti sivuuttaa asian. Ehkä se oli vain unta, joka oli jäänyt liian vahvasti mieleen. Ehkä hänen aivonsa pilailivat hänen kanssaan. Mutta yksityiskohdat eivät hävinneet. Hän muisti laatikoiden avautumisen äänen, vanhan kahvijauheen tuoksun, verkko-oven kitinän.
Se oli liian todellista. Liian terävää.
Hän googlasi kaupungin, joka toistui jatkuvasti hänen muistoissaan – pienen paikan, jossa hän ei ollut koskaan käynyt, kahden tunnin ajomatkan päässä. Hän melkein sulki kannettavan tietokoneen, kun luettelossa ilmestyi kadun tarkka nimi.
Elmwood Avenue. Talo nro 14.
Hänen kätensä tärisivät ohjauspyörällä, kun hän ajoi sinne seuraavana aamuna. Jokaisella kilometrillä hänen vatsansa supistui yhä voimakkaammin, ikään kuin hän olisi lähestymässä jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt koskettaa.
Ja sitten hän näki sen.
Pieni sininen talo. Keinut verannalla. Haalistunut maali. Aivan kuten hän muisti.
Emma pysähtyi, kykenemättä hengittämään. Hän kuiskasi itselleen: ”Tämä on totta. Tämä on totta.”
Hän ei aikonut poistua autosta. Yksi katse riitti. Todiste siitä, että hän ei ollut tullut hulluksi. Todiste siitä, että jotain mahdotonta oli tapahtunut.
Mutta sitten etuovi avautui.
Mies tuli ulos. Nähdessään Emman hän jäi paikoilleen. Hänen kasvonsa kalpenivat ja sitten vääristyivät joksikin kauhun ja surun välimaastoon.
”Emma?” hän kuiskasi, ikään kuin hänen nimensä lausuminen olisi aiheuttanut hänelle kipua.
Emma nousi autosta, sanat juuttuivat kurkkuun. ” Tunnenko… tunnenko sinut?”
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen äänensä värisi.
”Olet vaimoni.”
Emman veri jäätyi suonissaan.
Hän halusi paeta, mutta jalat eivät totelleet häntä. Hän halusi huutaa, mutta ääni ei totellut häntä. Silloin talosta kuului lapsen ääni:
”Äiti?”
