Tom asui yksin hiljaisessa asunnossa pienen leipomon yläpuolella. Paikka ei ollut ylellinen, mutta se oli hänen – viihtyisä, tuttu, ennalta-arvattava. Yöllä hän tykkäsi maata sohvalla selaillen puhelintaan, tuoreen leivän tuoksun tuudittamana alhaalta.
Siksi hän huomasi sen heti.
Eräänä iltana, kun hän venytti itsensä sohvalla, hänen katseensa osui kattoon. Ja siellä, pehmeässä lampunvalossa, hän näki sen: yhden paljaan jalanjäljen.
Ei tahraa, ei tahraa. Selkeä, pölyinen ihmisen jalanjälki.
Katossa.
Tom kurtisti kulmiaan ja veti esiin tuolin. Hän kosketti jalanjälkeä – se oli todellinen. Pölyä oli tarttunut hänen sormiinsa. Mutta yläkerrassa ei ollut naapureita. Hänen yläpuolellaan oli vain katto.
Hän sanoi itselleen, ettei se merkinnyt mitään. Ehkä se oli vain hänen mielikuvituksensa, jäänne vuosia sitten tehdystä remontista. Hän meni nukkumaan huolestuneena.
Seuraavana yönä ilmestyi kolme lisää.
Pieniä, pölyisiä jalanjälkiä, rivissä.
Seuraavana yönä niitä oli seitsemän.
Ne ulottuivat hänen kattonsa poikki, aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin – ei, aivan kuin joku olisi asunut siellä.
Tom ei voinut enää sivuuttaa sitä. Hän soitti vuokranantajalleen, joka vannoi, että ullakko oli ollut suljettuna vuosia. ”Siellä ei voi olla ketään”, vuokranantaja väitti. Mutta Tom tiesi, mitä hän oli nähnyt.
Joka aamu niitä oli lisää.
Hän yritti hangata ne pois. Mutta jalanjäljet ilmestyivät uudelleen – tuoreina, selkeinä, aivan kuin joku olisi kävellyt paljain jaloin pölyssä vain tunteja aiemmin.
Ja sitten koitti yö, jolloin hän ei saanut unta. Hän makasi hereillä ja katsoi ylös. Kello 2.47 hän kuuli sen.
Narina.
Toinen.
Hiljaisia, mitattuja askeleita aivan sängyn yläpuolella.
Hänen sydämensä alkoi hakata. ”Haloo?” hän kuiskasi.
Askeleet lakkasivat.
Huone oli pitkään hiljainen. Sitten, mahdottomasti, katon jalanjäljet alkoivat moninkertaistua – yksi toisensa jälkeen, aivan kuin näkymättömät jalat olisivat kävelleet hänen yläpuolellaan juuri sillä hetkellä.
Tom hyppäsi sängystä vapisten. Hän tuskin nukkui loppuyötä.
Mutta seuraavana aamuna hän näki jotain, joka melkein sai hänet lähtemään ikuisiksi ajoiksi.
Jalanjäljet eivät olleet enää vain katossa.
Ne alkoivat hiipiä alas seiniä pitkin.
Päivä päivältä ne hiipivät alemmas – pölyisten ihmisjalkojen jäljet lähestyivät lattiaa. Lähestyivät häntä.
Epätoivoissaan Tom soitti sisarelleen ja pyysi tätä tulemaan katsomaan itse. Sisko saapui samana iltana epäileväisenä. Mutta kun hän astui sisään taloon ja katsoi ylös, hänen kasvonsa kalpenivat.
”Tom… ne ovat tuoreet. Pöly ei ole edes laskeutunut vielä.”
Sinä yönä hän jäi hänen luokseen. Yhdessä he makasivat hereillä ja katselivat. Kello kolme aamuyöllä narina palasi. Askeleet kaikuivat hitaasti, harkitusti. Ja sitten he näkivät sen.
Paljaan jalan jälki muodostui heidän silmiensä eteen.
Pöly liikkui, kerääntyi ja painautui kattoon. Sitten toinen. Ja vielä yksi.
Sisko tarttui hänen käteensä. ”Tom, he eivät enää liiku.”
Hän oli oikeassa.
Jäljet eivät enää liikkuneet vaakasuunnassa.
Ne laskeutuivat suoraan alas – suoraan kohti hänen sänkyään.
Ja viimeinen asia, jonka Tom muisti ennen tajuntansa menettämistä, oli täysikasvuisen ihmisjalan hahmo seinää vasten painettuna… varpaat käpertyivät, ikään kuin yrittäen kävellä sen läpi.
