En pyytänyt tätä.
Kaikki alkoi pienestä asiasta, kuten radiohäiriöistä syvällä mielessäni. Ihmiset puhuivat, mutta eivät suullaan. Kävelin kadulla, ja yhtäkkiä se tapahtui – kuiskaus päässäni.
Hän näyttää väsyneeltä.
Onko se hän?
Älä katso häntä silmiin.
Käännyin ympäri, mutta kukaan ei puhunut. Kaikki näyttivät normaaleilta. Paitsi heidän ajatuksensa.
Aluksi luulin, että olin tullut hulluksi. Mutta pian kävi selväksi: kuulin vain ajatuksia itsestäni.
Ruokakaupassa kassaneiti hymyili. Hänen ajatuksensa sanoivat: Hän on söpö, mutta outo. Mikä hänen hiuksissaan on?
Junassa mies nosti katseensa sanomalehdestä. ”Onko se se kaveri uutisista? Ei, ei voi olla.”
Kuntosalilla joku ajatteli: ”Hän on vahvempi kuin miltä näyttää. Mielenkiintoista, tietääkö hän siitä.”
Minne ikinä meninkin, kuulin ihmisten mielipiteitä minusta reaaliajassa – tuomioita, fantasioita, loukkauksia, salaisuuksia.
Se oli kuin elämä peilitalossa, jossa jokainen heijastus puhui.
Lopetin ulosmenon. Lopetin puhumisen. Jopa yksinkertaiset asiat muuttuivat sietämättömiksi.
Mutta tilanne paheni entisestään.
Aloin ymmärtää, mitä ihmiset eivät sanoneet ääneen – mitä he eivät koskaan sanoisi. Tuntemattomat, jotka hymyilivät minulle ajattelemalla: ”Et ansaitse olla täällä.” Ystävät, jotka vitsailivat kanssani ajattelemalla: ”Hän on säälittävä.”
Eräänä iltana baarissa kuulin yhden miehen ajatukset: ”Tänään on se ilta.” Hän hymyili minulle huoneen toiselta puolelta. ”Vihdoin teen sen.”
Teet mitä? Vatsani alkoi kiertää.
Hän nousi ja kaivoi takkinsa tasusta. Ryntäsin pakoon, sydän hakkaen, enkä ehtinyt selvittää, mitä hän aikoi tehdä.
Se ei ollut enää vain paranoiaa. Se oli selviytymistä.
Mutta sitten jotain muuttui.
Eräänä päivänä kahvilaan astui nainen. Heti kun näin hänet, mieleni tyhjeni. Hän istui vastapäätäni. Hymyili.
Valmistauduin ajatusten tulvaan. Mutta mitään ei tapahtunut.
”Et kuule minua, eikö niin?” hän sanoi hiljaa.
Vereni jäätyi suonissani. ”Mitä?”
”Etsin sinua”, hän kuiskasi. ”Kuuntelit vääriä ihmisiä.”
Nousin ylös, valmis pakenemaan.
Hänen silmänsä pysähtyivät minun silmiini. Sitten hänen äänensä täytti pääni – puhdas, rauhallinen, harkittu:
Sinun ei pitäisi kuunnella heitä. Sinun pitäisi kuunnella minua.
Kompastuin taaksepäin. ”Kuinka…”
He pelkäävät sinua, – sanoi hänen mielensä. Olet vaarallinen. Siksi kuulet vain ajatuksia itsestäsi. He ovat tehneet sinusta tällaisen.
”Kuka?” huokaisin.
Hän hymyili heikosti. Minä kerron sinulle. Mutta sinun on lopetettava pakeneminen.
Ja sillä hetkellä kaikki muut äänet kahvilassa vaikenivat.
Kaikki kääntyivät katsomaan minua.
Ja kaikki heidän ajatuksensa sanoivat samaa:
Hän herää.
