Minulla on aina ollut voimakas allergia. Pöly, siitepöly, kissan karvat – mikä tahansa. Aivastelen jatkuvasti. Luulin, että se oli vain ikävä vaiva.
Siihen päivään asti, kun aivastelin metrossa.
Nainen vastapäätäni, joka selaili puhelintaan minua lainkaan huomaamatta, nosti yhtäkkiä katseensa. Hänen katseensa kohtasi minun. Ja sitten hän hymyili. Ei, hän ei vain hymyillyt. Hän loisti.
Kun astuin ulos pysäkilläni, hän seurasi minua. ”Hei”, hän sanoi hengästyneenä. ”Luulen… luulen, että rakastan sinua.”
Nauroin hermostuneesti ja lähdin pois. Outoa. Kammottavaa. Varmaan sattumaa.
Mutta seuraavana päivänä se toistui.
Aivastin ruokakaupassa. Mies, joka seisoi kolmen käytävän päässä minusta, heitti yhtäkkiä ostoskärrynsä, juoksi luokseni ja tarttui käteeni. ”Olet kaunein ihminen, jonka olen koskaan nähnyt”, hän kuiskasi silmät suurina, epätoivoisena.
Viikon loppuun mennessä en voinut enää sivuuttaa sitä. Jokainen aivastukseni sai jonkun – kuka tahansa – rakastumaan minuun toivottomasti ja hulluna.
Bensa-aseman kassa. Postinkantaja. Liikenteenohjaaja.
Eivätkä he olleet hillittyjä. He seurasivat minua, kirjoittivat minulle viestejä, jättivät kukkia ovelleni. Yksi nainen lauloi tuntikausia ikkunani alla, kunnes poliisi vei hänet pois.
Tilanne muuttui nopeasti vaaralliseksi.
Aivastin pankissa. Kassamies hyppäsi tiskin yli tarttuakseen minua kädestä. Toisella kerralla aivastin ruuhkassa, ja mies pysäytti liikkuvan autonsa keskelle tietä vain ilmaistakseen rakkautensa.
Lopetin ulosmenon.
Mutta aivastamista ei voi hallita. Eräänä iltana aivastin katsellessani televisiota. Kymmenen minuuttia myöhemmin puhelimeni soi, ja sain viestin tuntemattomasta numerosta: ”En tiedä miksi, mutta en voi lakata ajattelemasta sinua.”
Se ei ollut enää vain lähellä olevia ihmisiä.
Rakkaus levisi kauemmas. Internetissä. Koko kaupungissa. Minut löysivät tuntemattomat ihmiset. Ihmiset pystyttivät telttoja asuntoni eteen.
Yritin käyttää maskia. Hillitä aivastelua. Mutta joka kerta, kun se purkautui, seurasi kaaos.
Viime viikolla aivastelin kolme kertaa peräkkäin. Aamulla ovellani oli yli 200 rakkauskirjettä.
Ja sitten tilanne paheni.
Aivastin kerran – vain kerran – ja seuraavana päivänä internetissä ilmestyi otsikko: ”Senaattori eroaa yllättäen virastaan ja ilmoittaa rakastuneensa”.
Silloin ymmärsin, että se ei ollut sattumaa. Se ei ollut pelkkä yhteensattuma. Aivastukseni eivät vain aiheuttaneet rakkautta. Ne muuttivat ihmisten elämää.
Nyt elän pelossa keväästä. Yksi aivastus voi aiheuttaa kapinan. Yksi allergiakohtaus voi tuhota maailmanjärjestyksen.
En enää avaa ikkunoita. En enää mene ulos. Varmuuden vuoksi nukun nenäni peitettynä paperiliinoilla.
Koska jos aivastan vielä kerran, en tiedä, kenet tuhoan seuraavaksi.
Ja viime yönä heräsin siihen, että joku seisoi olohuoneessani.
Silmät lasiset. Hymy liian leveä.
”Odotin, että aivastat taas”, hän kuiskasi.
