Sam oli harrastanut sukellusta jo vuosia. Koralliriutat, uponneet laivat, luolat – hän luuli nähneensä kaiken.
Siihen päivään asti.
Hän oli noin kymmenen metrin syvyydessä, ajelehtimassa hiekkapohjalla, kun hän huomasi kaukana jotain outoa. Aluksi hän luuli sitä laivan hylkyksi. Mutta kun hän ui lähemmäksi, hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin.
Se ei ollut osa laivaa.
Se oli ovi.
Puinen ovi, joka seisoi pystyssä hiekassa, tuulen kuluttama, mutta ehjä. Sen pinnalle oli tarttunut simpukoita, ja kehyksen ympärille oli kietoutunut laiskasti merilevää. Mutta se seisoi erillään – se ei ollut kiinnitetty seiniin tai mihinkään rakenteisiin. Vain ovi, joka seisoi paikassa, jossa ovia ei pitäisi olla.
Sam jäi sen eteen, ja hänen säätimestään nousi kuplia. Hänen aivonsa huusivat hänelle, että hän kääntyisi takaisin. Mutta uteliaisuus piti hänet paikallaan.
Sitten hän huomasi jotain, joka sai hänen vatsansa kiertymään.
Ovi oli hieman raollaan. Ja raosta tuli valoa.
Ei auringonvaloa.
Lämmin, kultainen hehku, kuin jonkun olohuoneen lamppu. Hän saattoi melkein erottaa tuolin muodon.
Hänen kätensä tärisi, kun hän ojensi sen. Kahva oli kylmää metallia hänen hansikkaansa alla. Ovi narisi, jopa veden alla se kuulosti vaimealta huudolta, ja avautui.
Sekunnin murto-osaksi Sam näki selvästi: kodikkaan huoneen, jossa oli matto, hyllyjä ja valokuvia seinillä. Paikan, jolla ei ollut mitään tekemistä merenpohjan kanssa.
Sitten – sisällä liikkui varjo.
Sam hyppäsi taaksepäin. Ovi sulkeutui niin voimakkaasti, että se nosti ympärilleen hiekkaa.
Ja kun hän räpäytti silmiään, se katosi.
Merenpohja oli tyhjä. Vain hiekkaa ja vettä, jotka ulottuivat kauas.
Sam ui siellä, hänen rintansa nousi, kuplat nousivat nopeasti ylöspäin. Hän ei kerro siitä kenellekään.
Mutta muutama viikko myöhemmin, kun hän kehitti vedenalaisen kameransa, hänen verensä jäätyi suonissaan.
Yhden valokuvan kulmassa – aivan hänen takanaan – oli ovi.
Hieman raollaan.
