Nimeni on Peter, ja olen viettänyt koko elämäni pienessä merenrantakaupungissa. Kalastus oli minun ammattini ja harrastukseni, hengähdystauko ja tulonlähde. Tunsin jokaisen aallon, jokaisen kiven lahdessamme. Tuntui siltä, että mikään ei enää voisi yllättää minua. Mutta eräänä aamuna kaikki muuttui.
Sinä päivänä meri oli tyyni. Heitin verkon veteen ja jäin odottamaan. Vesi kimalteli auringossa, lokit kirkuivat pääni yläpuolella. Yhtäkkiä tunsin, että verkko oli tarttunut johonkin raskaaseen. ”Varmaan vanha rengas”, ajattelin. Mutta kun vedin sen ylös, sydämeni hyppäsi.
Verkossa oli medaljonki. Vanha, tummunut, mutta yllättävän kauniilla koristeilla. Otin sen pois, pyyhin sen ja näin sisällä naisen muotokuvan. Kasvot olivat nuoret, pehmeällä hymyllä ja silmissä näkyi kaipaus.
Toin löydön kotiin. Vaimo nauroi:
”No, nyt et tuo kotiin vain kalaa.”
Mutta se ei jättänyt minua rauhaan. Mistä tämä medaljonki oli tullut meidän lahdelle? Kuinka kauan se oli maannut siellä? Ja kuka oli se nainen?
Otin löydöstä valokuvan ja laitoin sen paikalliseen ryhmään sosiaalisessa mediassa: ”Tietääkö kukaan, kenen tämä on?” Aluksi kukaan ei vastannut. Mutta kahden päivän kuluttua minulle soitti tuntematon numero. Puhelimessa oli naisen ääni, joka oli kiihtynyt:
— Anteeksi… Löysittekö medaljongin, jossa on tytön kuva?
Jähmetyin.
— Kyllä. Kuka te olette?
— Nimeni on Maria. Soitan toisesta kaupungista, tuhat kilometriä teistä. Tämä medaljonki kuului isoäidilleni.
Kävi ilmi, että monta vuotta sitten hänen isoäitinsä Emilia asui juuri meidän kaupungissa. Hän oli merimiehen morsian, mutta tämä kuoli myrskyssä. Sanottiin, että sinä yönä hän heitti mereen medaljongin, jossa oli hänen oma muotokuvansa – symbolina hyvästistä. Sitten hän lähti eikä palannut enää koskaan.
— En voi uskoa, että se on säilynyt, — sanoi Maria. — Se on todellinen perintökalleus perheellemme.
Sovimme tapaamisesta. Viikon kuluttua Maria saapui kaupunkiimme. Kun ojensin hänelle medaljonin, hän alkoi itkeä.
— Ette ymmärrä, — hän sanoi. — En ole koskaan nähnyt isoäitiä nuorena. Mutta tässä… tässä hän on elossa.
Keskustelimme pitkään. Hän kertoi, että isoäitinsä muisteli usein tätä kaupunkia ja puhui ”rakkaudesta, joka upposi mereen”. Mutta kukaan perheestä ei tiennyt yksityiskohtia.
Maria lähti kiittäen minua, ja minä ajattelin: kohtalo on outo asia. Olen vain kalastaja, joka nosti vedestä palan metallia. Mutta toiselle perheelle se oli koko tarina.
Mutta kaikkein ihmeellisin asia tapahtui kuukautta myöhemmin.
Sain postissa kirjeen. Sen sisällä oli valokuva. Siinä oli nuori Emilia ja hänen merimies-sulhasensa. Ja allekirjoitus: ”Kiitos, että toit hänet kotiin.”
Tarkastelin valokuvaa ja yhtäkkiä tajusin: olin jo nähnyt sulhasen kasvot jossain. Sydämeni alkoi lyödä kovaa. Otin esiin vanhat perhealbumit. Ja löysin. Valokuvassa, joka oli otettu isoisästäni monta vuotta sitten, oli sama mies.
Istuin liikkumatta. Kävi ilmi, että löytämäni medaljonki ei yhdistänyt vain vierasta perhettä heidän menneisyyteensä. Se oli osa myös omaa historiaani.
Ja nyt, joka kerta kun menen merelle, katson aaltoja ja ajattelen: joskus se, mitä nostamme pohjasta, nostaa myös sen, mikä on syvällä meissä itsessämme.
