Oletko koskaan kohdannut asioita, jotka yhtäkkiä murtavat tavanomaisen maailmankuvasi? Kaikki näyttää sujuvan tavalliseen tapaan, ja yhtäkkiä yksi löytö kääntää kaiken päälaelleen.
Se oli tavallinen tiistai. Päätin siivota kaapin, jossa oli jo kauan kerääntynyt vanhoja kirjoja ja lehtiä. Kun vedin kuluneesta kirjasta, se liukastui ja putosi lattialle. Kirjan keskeltä putosi siististi taitettu paperiarkki.
Nostin sen ja näin käsin kirjoitetut rivit. Käsiala oli tuttu – se oli mieheni käsiala. Kirjeessä luki: ”Ainoa rakkaani, ajattelen sinua joka ilta. Kukaan ei saa tietää tapaamisestamme.”
Se oli kuin sähköisku. Ei sanaakaan minusta, ei vihjettä siitä, että kirje olisi osoitettu vaimolle. Vain vieraita, kiellettyjä tunnustuksia. Luin kirjeen yhä uudelleen, ja sydän hakkaili ohimoissani. Päivämäärä kulmassa oli vain kolme kuukautta sitten.
Olemme olleet avioliitossa kahdeksan vuotta, kasvatamme tytärtä, ja olen aina ajatellut, että meillä on vahva perhe. Ja nyt minulla oli kädessäni todiste jostakin salaisesta elämästä, josta en tiennyt mitään.
Piilotin kirjeen takaisin, mutta se poltti sormiani jopa muistissani. Illalla, kun mieheni palasi, yritin hymyillä ja kuuntelin hänen kertomuksiaan työstä, mutta sisälläni kaikki huusi: ”Valehtelija!”
Seuraavana päivänä en kestänyt enää. Mieheni lähti töihin, ja minä menin taas kaappiin. Etsin jatkoa. Ja löysin sen. Toisessa kirjassa oli kirjekuori. Sen sisällä oli valokuva naisesta. Nuori, tummatukkainen ja lempeä hymy. Takana oli kirjoitettu vain kaksi sanaa: ”Meidän salaisuutemme”.
Kädet tärisivät niin, että melkein pudotin kuvan. Päässäni pyöri vain kysymyksiä: kuka hän on? Kuinka kauan tämä on jatkunut? Miksi hän piilottaa kaiken kirjoihin, joita ei koskaan avaa?
Illalla en kestänyt enää. Kun istuimme illalliselle, kysyin:
— Kuka tämä nainen on?
Mieheni jäi paikoilleen. Hän kalpeni niin, että pelästyin, että hän kaatuu. Hän oli hetken hiljaa, sitten hengitti raskaasti ja sanoi hiljaa:
— Hän on siskoni.
Nauroin – katkerasti, ilkeästi. Sisar? Mikä sisar? Kahdeksan vuoden avioliiton aikana en ollut kertaakaan kuullut, että hänellä olisi sisar. Mutta hän toi esiin asiakirjat. Todistukset, valokuvat, vanhat kirjeet. Kaikki oli totta. Hänellä oli todella sisarpuoli, josta hän ei ollut koskaan kertonut.
Sisko oli kuollut muutama vuosi sitten sairauteen. Ja kirjeet… hän kirjoitti kirjeitä siskolleen jo tämän kuoleman jälkeen. Hän puhui siskolleen paperilla, koska muuten hän ei kestänyt tuskaa. Hän piilotti kirjeet kirjoihin – ei siksi, että pelkäsi minua, vaan koska se oli hänen henkilökohtainen, intiimi yhteytensä menneisyyteen.
Istuin puristellen valokuvaa. Pääni oli täynnä ajatuksia. Koko tämän ajan olin ollut varma, että olin löytänyt todisteen pettämisestä, valmistautunut skandaaliin, ja lopulta törmännyt vieraan tuskaan, josta en ollut edes aavistanut.
Silti rinnassani oli outo tunne, että jotain oli jäänyt sanomatta. Sillä valokuvassa, jonka löysin, nainen hymyili liian eloisasti. Liian raikkaasti. Ja kuvan takana oli selvästi kirjoitettu: ”Meidän salaisuutemme”.
En koskaan kysynyt, mikä heidän salaisuutensa oli. Pelkäsin kuulla vastauksen. Ja joskus, kun otan sen kirjan käsiini, minua vaivaa ajatus: kertoiko hän kaiken? Vai onko osa totuudesta yhä syvällä hänen sisällään, jossain, mihin en koskaan pääse käsiksi?
