Asun pienessä kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Naapurimme Tom on aina ollut outo tyyppi: hän ei juuri seurustellut kenenkään kanssa, kävi harvoin pihalla, mutta rakasti kehua ”eksoottista kokoelmaansa”. Hän väitti pitävänsä kotonaan aitoa pytonkia, joka oli kesy ja täysin vaaraton.
Minä ja vaimoni nauroimme tälle: no, jos mies pitää käärmettä, se on hänen asiansa. Joskus hän jopa näytti sitä pihamme lapsille – se oli valtava, kiiltävä ja kiertynyt renkaiksi. Lapset tuijottivat silmät selällään, ja aikuiset nyökkäsivät kohteliaasti. Tom vakuutti:
”Se on kiltti, tottunut minuun, ei tee mitään pahaa.”
Mutta eräänä yönä kuulin outoa kahinaa takapihalla. Aluksi luulin sen olevan kissa. Menin ulos taskulampun kanssa ja jäin paikoilleni. Ruohikolla kiemurteli valtava käärme. Tajusin heti, että se oli naapurin pyton.
Sydän hyppäsi kurkkuun. Tyttäreni nukkui talossani. Ryntäsin hakemaan lapiota, mutta pysähdyin: käärme ei osoittanut aggressiota, se näytti etsivän jotain. Menin varovasti takaisin sisään ja soitin Tomille:
— Sinun pytonisi on pihallani.
Hän vastasi liian rauhallisesti:
— Anna sen olla siellä. Tulen pian.
Tämä lause tuntui minusta oudolta. Mutta odotin. Kymmenen minuutin kuluttua Tom ilmestyi säkin kanssa. Hän lähestyi käärmettä itsevarmasti, mutta se ei ryntänyt häntä kohti. Päinvastoin, se ryömi vajaa kohti, jossa säilytimme vanhoja tavaroita.
Tom kurtisti kulmiaan. Huomasin, että hän oli hermostunut. Avasimme vajaan oven, ja se, mitä näimme, sai minut kylmät väreet. Nurkassa oli kokonainen pesä. Laatikot, rätit, oljet – kaikki oli liikkeessä. Ja siellä, keskellä tätä kaaosta, kiemurteli vielä muutama käärme. Pieniä, mutta selvästi ei-kotieläimiä.
– Mitä tämä tarkoittaa? – kuiskasin.
Tom kalpeni.
”Se… se ei ole vain lemmikki”, hän sanoi. ”Se on naaras. Luulin, että se ei voi munia ilman urosta. Mutta olin väärässä.”
Minä peräännyin. Päässäni oli sekasotku: ilmeisesti meidän naapurustossamme ei asunutkaan yksi käärme, vaan koko perhe.
”Kuinka monta niitä täällä on?”, kysyin.
”En tiedä”, hän vastasi vapisevalla äänellä. ”Ne kuoriutuvat vähitellen…”
Katselimme toisiamme, ja sillä hetkellä yksi pienistä käärmeistä nosti päänsä ja sihisi. Tom tarttui nopeasti pytoniin, heitti sen pussiin ja käski:
”Älä sano kenellekään. Hoidan asian itse.
Mutta seuraavana aamuna huhut levisivät jo koko pihalle. Lapset olivat nähneet hänen raahaavan pussia, naapurit kertoivat outoista äänistä öisin. Ja minä ajattelin koko ajan yhtä asiaa: jos hän ”hoitaa asian”, miten? Vapauttaa ne pellolle? Vai yrittääkö taas pitää niitä kotona?
Pari päivää myöhemmin huomasin taas kahinaa puutarhassa. Mutta tällä kertaa käärmeitä ei ollut yksi, vaan kaksi. Ne olivat pieniä, mutta nopeita. Otin taskulampun ja katsoin tarkemmin. Ruoholla makasi pieni esine – pala nahkaa, jonka käärmeet pudottavat.
Ymmärsin, että ne kasvavat. Ja että tämä ei ole enää vain naapurin omituisuutta. Se on uhka.
Tom puolusteli itseään pitkään. Hän sanoi, että halusi ”todistaa maailmalle, että jopa käärmeet voivat olla ihmisen ystäviä”. Mutta näin hänen silmistään, että hän ei enää hallitse tilannetta.
Ja kauhein ajatus ei antanut minulle rauhaa: jos jonain päivänä kuulen taas kahinaa yöllä, ei ole varmaa, että se on naapurin pyton. Ehkä se on sen ”lapsia”, jotka ovat valinneet itselleen uuden kodin.
Nyt, kun menen puutarhaani ja kuulen pienimmänkin äänen ruohikossa, sisälläni tuntuu kylmä. Koska tiedän: jonain päivänä me kaikki ymmärrämme, että naapurin ”lemmikki” on jättänyt jälkensä… eikä suinkaan vain hänen taloonsa.
