Nimeni on Mark. Asun meren rannalla ja vietän koko elämäni vedessä – työskentelen pienellä kalastusveneellä ystäväni Robertin kanssa. Me tunnemme jokaisen lahden mutkan, jokaisen aallon liikkeen. Tuntui siltä, että meri oli meille kuin koti, jossa ei voi enää olla mitään yllätyksiä.
Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain, joka muutti ikuisesti suhtautumiseni mereen.
Aamu oli tavallinen. Lähdimme merelle aikaisin, aurinko oli juuri nousemassa, ilma oli raikas. Vesi kimalteli, ja näytti siltä, että päivästä tulisi helppo ja rauhallinen. Heitimme verkot veteen ja istuimme juttelemassa triviaaleista asioista.
Silloin huomasin liikettä veneen vieressä. Pieni siluetti liukui vedessä lähellä meitä.
”Katso”, sanoin Robertille, ”delfiini”.
Todellakin, lähellä ui pieni delfiini. Se oli hyvin nuori, enintään kahden metrin pituinen. Se pysytteli lähellä venettä, ikään kuin etsien seuraa.
Aluksi ajattelimme, että se oli tavallista uteliaisuutta. Delfiinit seuraavat joskus veneitä. Mutta tämä oli erilainen. Se ei uinut pois. Se ui perässämme tuntikausia, ikään kuin se ei halunnut jättää meitä.
Huomasin, että se nousi joskus pintaan ja katsoi suoraan minua – ja sen silmissä oli jotain inhimillistä, jotain pyytävää.
”Ehkä se on menettänyt äitinsä?” Robert arveli. ”Tai sen lauma on kaukana.”
Nyökkäsin, mutta sisälläni oli outo tunne. Aivan kuin se haluaisi sanoa jotain.
Pysähdyimme ja sammutimme moottorin. Delfiini pysähtyi myös ja alkoi kiertää venettä. Sitten se hyppäsi yhtäkkiä korkealle veden yläpuolelle. Ja sillä hetkellä näin jotain, joka sai minut huutamaan.
Sen kyljessä, hieman evän alapuolella, oli leveä jälki verkosta. Karkea arpi, ikään kuin köysi olisi joskus tarttunut sen kehoon ja pitänyt siitä kiinni pitkään.
Jähmetyin paikoilleni. Kaikki tuli heti selväksi: tämä poikanen oli joutunut kalaverkkoihin ja selvinnyt ihmeen kaupalla. Mutta nyt se oli yksin.
— Se etsii suojaa, sanoin hiljaa.
Annoimme sille kalaa. Delfiini otti varovasti ruoan ja katsoi taas suoraan silmiin. Sillä hetkellä ymmärsin: se luottaa meihin.
Seuraavina päivinä se tuli taas veneen luo. Aloimme jopa odottaa sitä. Se seurasi meitä merellä, leikki vieressä, hyppäsi ilmaan. Huomasin, että kun se kuuli moottorin äänen, se kiiruhti luoksemme.
Mutta tarina sai yllättävän käänteen.
Eräänä aamuna se ei tullut. Odotimme, tuijotimme aaltoja, mutta sitä ei näkynyt. Tunsin outoa tyhjyyttä. Aivan kuin olisin menettänyt jonkun rakkaan.
Muutama päivä kului. Ja yhtäkkiä näin kaukana tutun siluetin. Sydämeni alkoi lyödä nopeammin. Se ei uinut yksin. Sen vieressä oli vielä kaksi delfiiniä. Aikuisia. Ne kiertelivät sen ympärillä, ja se ikään kuin esitteli meidät niille.
Ja sillä hetkellä ymmärsin: se oli palannut laumansa luo. Se oli löytänyt perheen.
Robert ja minä katselimme hiljaa, kun kolmikko ui pois horisonttiin. Tunsin iloa ja surua samanaikaisesti.
Mutta sitten tapahtui jotain outoa.
Viikon kuluttua lähdimme taas merelle. Jossain vaiheessa delfiinit ilmestyivät veneen viereen. Niitä oli kolme. Niiden joukossa oli myös meidän pikkuinen. Se ui lähimmäksi, hyppäsi ilmaan ja roiskutti vettä päällemme päästä jalkoihin. Kun se taas nousi pintaan, sen hampaissa oli vanha köysi – pala verkkoa. Se heitti sen suoraan veneen laidalle.
Katselin sitä palasta ja ymmärsin: se oli sen tapa sanoa ”kiitos”.
Siitä on kulunut jo useita vuosia. Mutta joskus, kun menen merelle ja näen kaukana hyppiviä delfiinejä, uskon, että se on niiden joukossa. Ja joka kerta minusta tuntuu, että se haastaa maailmaa yhä uudelleen ja muistuttaa, että pienimmätkin olennot muistavat hyvyyden.
