Joka aamu alkoi samalla tavalla.
Heti kun aamunkoitto valaisi leipomon ikkunat, Marina sytytti valot, sitoi esiliinan ja avasi oven. Tuoreen taikinan, hiivan ja kahvin tuoksu täytti pienen tilan ja loi kodikkaan ilmapiirin, jonka vuoksi jopa ne, jotka eivät pitäneet makeasta, tulivat tänne.
Hän tuli aina samaan aikaan – tarkalleen klo 7.30.
Pitkä, hiljainen, siististi leikattu parta ja kulunut salkku olkapäällään.
Hän ei koskaan viipynyt. Hän vain tuli tiskille, otti yhden sämpylän, laski rahat tiskille ja nyökkäsi.
”Kiitos, hyvää päivää”, Marina sanoi joka kerta.
Mies nyökkäsi vastaukseksi ja lähti.
Ilman hymyä, ilman sanoja.
Näin jatkui yli vuoden.
Joskus satoi, joskus luntasi, joskus oli kuuma, kun edes leipomon uuni ei kestänyt.
Hän tuli silti, otti leipänsä ja lähti.
Eräänä päivänä Marina yritti saada hänet puhumaan:
”Olet varmaan matkalla töihin?”
Hän vain hymyili kulmakarvoillaan ja sanoi:
”Voidaan sanoa niin.”
Siinä kaikki.
Sen jälkeen taas hiljaisuus, taas sama rituaali.
Mutta eräänä päivänä hän ei tullut.
Aluksi Marina ei kiinnittänyt asiaan huomiota. ”Ehkä hän on sairastunut”, hän ajatteli.
Mutta päivä kului. Sitten toinen. Sitten viikko.
Leipomo tuntui tyhjentyneen.
Ilman häntä aamu tuntui jotenkin puutteelliselta.
Kahden viikon kuluttua Marina päätti kävellä kadulla – vain virkistäytymiseksi.
Kulman takana, roskalaatikoiden vieressä, hän näki tutun paperipakkauksen leipomostaan.
Ja vieressä – vanhan kodittoman miehen, joka istui portailla ja söi juuri sitä leipää, jota Marina leipoi joka aamu.
”Mistä te sen saitte?” hän kysyi, tuntenen sisällään puristavan tunteen.
Mies nosti katseensa ja hymyili hampaattomasti:
”Eräs mies jätti sen minulle. Joka päivä. Juuri tähän, tälle laatikolle. En ole nähnyt häntä aikoihin. Luultavasti hän on lähtenyt pois.
Marina seisoi pitkään paikallaan.
Kylmä tuuli tuuletti hänen hiuksiaan, mutta hän katseli edelleen laatikkoa, jonka päällä oli leivänmuruja.
Siitä päivästä lähtien joka aamu, kun hän avasi leipomon, hän laittoi yhden lämpimän leivän paperipussiin ja vei sen talon kulmaan.
Ja vaikka vanhus ei ollut paikalla, hän jätti leivän silti sinne.
Koska nyt hän tiesi, että on asioita, joita ei voi lopettaa, vaikka kukaan ei näe.
