Äidin kuoleman jälkeen elämä tuntui pysähtyneen.
Koti muuttui hiljaiseksi ja vieraaksi. Esineet olivat paikoillaan, mutta ne olivat kuin menettäneet merkityksensä. Jopa ilman tuntui erilaiselta – raskaalta, tyhjältä, ilman vaniljan ja kahvin tuoksua, joka aiemmin täytti aamun.
Isä oli hiljainen.
Hän ei itkenyt, ei muistellut, ei kertonut kenellekään, kuinka vaikeaa hänellä oli. Hän vain eli – päivä päivältä, aikataulun mukaan. Aamiainen, työ, illallinen, televisio, hiljaisuus.
Mutta minä en pystynyt.
Olin vihainen. Hänelle, itselleni, koko maailmalle. Tuntui siltä, että jos hän oli niin rauhallinen, se tarkoitti, että hänelle oli kaikki sama.
Kaksi vuotta kului.
Ja sitten eräänä iltana puhelin soi.
Näin hänen nimensä näytöllä, mutta en uskaltanut vastata pitkään aikaan. Lopulta painoin kuitenkin ”vastaa”-nappulaa.
‘Hei’, hän sanoi hiljaa. ”Halusin kertoa sinulle jotain.”
Pieni tauko.
”Menin naimisiin.”
Näiden sanojen jälkeen rinnassani tuntui kuin jokin kytkin olisi napsahdellut. En sanonut mitään. Laskin vain kuulokkeen.
Emme olleet yhteydessä kuukausiin. Hän soitti, en vastannut. Hän kirjoitti, en vastannut.
Minusta tuntui, että hän oli pettänyt äidin muiston. Että hän oli korvannut äidin jollain toisella, ikään kuin yhden ihmisen voisi vain poistaa ja kirjoittaa tilalle toisen.
Sitten tuli lyhyt viesti:
”Tule vain käymään. Ilman syytä.”
Seisoin pitkään hänen talonsa ovella, enkä uskaltanut painaa ovikelloa. Sydän takoi, kämmenet hikoilivat. Päässäni pyöri ajatuksia: ”Miksi tulin tänne? Mitä sanon? Miten katson naista, joka nyt asuu täällä?”
Oven avasi nainen.
Nainen oli noin nelikymppinen, ja hänellä oli ystävälliset, mutta hieman varuillaan olevat silmät.
”Hei”, hän sanoi hiljaa. ”Olen Anna.”
”Tiedän”, vastasin kylmästi.
Hän astui sivuun ja päästi minut sisään.
Sisällä kaikki oli melkein samanlaista kuin ennenkin, mutta pienin muutoksin.
Verhot olivat samat, äidin maljakko ikkunalaudalla myös. Ainoastaan nyt siinä oli tuoreita kukkia.
Hyllylle oli ilmestynyt uusia kirjoja, nurkkaan pieni vihreä fiksu. Ilmassa tuoksui jotain lämmintä, kodikasta… ja yllättävän tuttua – kanelia ja omenoita.
”Haluatko teetä?”, hän kysyi.
Halusin sanoa ”ei”, mutta jostain syystä nyökkäsin.
Istuimme pöydän ääreen. Hiljaa. Minä katselin kuppia, hän minua. Huoneessa vallitsi kiusallinen hiljaisuus, jossa jopa kellon tikitys kuulosti kovalta.
”Tiedän, että sinusta on varmaan epämiellyttävää, että olen täällä”, hän sanoi lopulta. ”En aio korvata mitään. Halusin vain… että talo elää taas.
En vastannut. En siksi, että en halunnut, vaan koska en tiennyt, mitä sanoa.
Anna nousi, käveli lipaston luo ja avasi alimman laatikon.
Hän otti sieltä valkoisen laatikon, jossa oli sininen rusetti. Tunnistin sen heti.
Äidin laatikko.
Muistin, kuinka äiti otti sen esiin vain erityistilaisuuksissa – laittaakseen sinne kirjeitä, valokuvia, muistiinpanoja, pieniä ”aarteita” elämästään.
”Löysin tämän, kun muutin”, Anna sanoi. ”En voinut heittää sitä pois. Hän onhan edelleen osa tätä taloa, eikö niin?”
Kumarruin lähemmäksi.
Sisällä oli tuttuja esineitä: lämmin villahuivi, vanha hajuvesi, kellastunut kirje ja muistikirja.
Hajuvesi tuoksui samalta – lempeältä, kuten äiti.
Silmäni kiristyivät.
Halusin kiittää, mutta sen sijaan aloin vain itkeä. Hiljaa, sanattomana, kuin lapsi, joka sai vihdoin luvan itkeä kaikki, mitä hän oli kantanut sisällään.
Anna ei tullut lähemmäs. Ei halannut. Seisoi vain vieressäni – hiljaa, rauhallisesti, ikään kuin läsnäolollaan sanoen: olen tässä, älä kiirehdi.
Istuimme pitkään niin – minä laatikon kanssa, hän teekupin kanssa.
Ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen minusta tuntui helpommalta.
Yhtäkkiä ymmärsin: hän ei tullut korvaamaan äitiä. Hän tuli säilyttämään äidin paikan.
Ja ehkä juuri sitä meidän kotimme tarvitsi.
Kun lähdin, Anna sanoi:
— Tule, kun haluat. Täällä on teetä ja omenakakkua. Sitä samaa, jossa on kanelia.
Hymyilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Ulkona oli viileää, mutta sisällä oli todella lämmin.
