Jokainen aamu heidän naapurustossaan alkoi samalla tavalla.
Viileä ilma, kasteiset asfalttitiet ja vastaleivotun leivän tuoksu kulman takaa tulevasta leipomosta.
Dima, laiha teini-ikäinen, jolla oli epäsiisti koulureppu, juoksi tavalliseen lähikauppaansa – pieneen kioskiin, jossa oli kyltti ”Ruokakauppa”.
Hän osti aina samaa – appelsiinimehua pehmeässä tölkissä pillin kanssa.
Saman sellaisen, jossa kuvassa oli aurinko ja appelsiiniviipale.
Myyjä, täti Sveta, tervehti häntä muuttumattomalla hymyllään:
”Hyvää huomenta, mestari. Onko mehu taas?”
”Joo”, hän vastasi tylysti ja laski vaihtorahat tiskille.
Joskus häneltä puuttui pari ruplaa – joko hän oli kadottanut ne tai käyttänyt ne kuljetukseen.
Hän oli nolostunut pyytää lainaa; hän vain laski kaiken, mitä hänellä oli, ja juoksi nopeasti pois. Mutta täti Sveta ei koskaan pysäyttänyt häntä.
”Juokse, tai myöhästyt”, hän sanoi hymyillen ja vilkuttaen.
Tämä jatkui kuukausia.
Mehu ei ollut kallista, mutta Dimalle se oli eräänlainen pieni aamurituaali, hieman vakautta ennen pitkää koulupäivää.
Hän ei ajatellut sitä – hän yksinkertaisesti eli teini-ikäisten tapaan: kiireisesti, huolettomasti, jatkuvalla tunteella, että kaikki oli hyvin.
Kunnes eräänä päivänä hän huomasi jotain outoa.
Kuten tavallista, hän otti mehun, antoi kolme kolikkoa ja odotti kuittia.
Täti Sveta painoi kassan nappia, mutta paperi tuli ulos tyhjänä.
Ei hintaa, ei summaa – vain tyhjä arkki.
”Mitä, kuitti ei tulostunut?” Dima kysyi yllättyneenä.
”Kassan täytyy häiriö olla”, hän vastasi välinpitämättömästi. ”Ei mikään iso juttu.”
Seuraavana päivänä – sama juttu. Ei hintalappua hyllyssä, ei summaa kuitissa.
Ikään kuin mehusta olisi tullut ”ilmainen”.
Dima kurtisti kulmiaan. Jokin siinä tuntui olevan vialla.
Ja sinä iltana, matkalla kotiin, hän sattui huomaamaan, että kaupan valo paloi yhä.
Uteliaisuus voitti – hän käveli lähemmäs ja kurkisti ikkunasta.
Hänen naapurinsa, isoisä Kostja, seisoi tiskillä. Hän oli pitkä, kumarassa, keppi kädessään ja vanha beigenvärinen takki päässään.
Hän piti samaa mehutölkkiä käsissään ja puhui hiljaa myyjälle:
”Hän tulee takaisin huomenna. Kuten tavallista – klo 19.45. Tölkki appelsiinimehua. Laita se minun nimiini.”
Täti Sveta nyökkäsi hymyillen.
”Maksatko siitä taas?”
”Mikä hätänä”, hän huokaisi ja ojensi rahat. ”Poikani kävi koulua myös ilman aamiaista. Silloin ei ollut ketään auttamassa häntä. Ainakin nyt voin tehdä sen jonkun toisen hyväksi.”
Dima seisoi liikkumattomana ja tunsi aallon nousevan rinnassaan – ei vain yllätystä, vaan jotain paljon enemmän.
Yhdistelmä kiusallisuutta, kiitollisuutta ja jotain määrittelemätöntä.
Seuraavana päivänä hän meni kauppaan hieman tavallista hitaammin.
Täti Sveta hymyili, kuten aina, ja ojensi hänelle mehutölkin.
Mutta Dima pudisti päätään.
”Maksan sen itse tänään”, hän sanoi hiljaa ja asetti setelin varovasti tiskille.
Täti katsoi häntä huolellisesti, ikään kuin olisi ymmärtänyt kaiken, ja nyökkäsi vain.
”Selvä, mestari. Älä vain myöhästy koulusta.”
Sinä iltana Dima löysi isoisä Kostjan talonsa sisäänkäynniltä.
Vanhus mies istui penkillä ruokkimassa kyyhkysiä eikä yllättynyt pojan lähestymisestä.
”Sinä maksoit mehuni, eikö niin?” Dima kysyi.
Vanhus mies katsoi häntä ja hymyili pehmeästi:
”Kuka muu? Älä huoli, en pyydä kiitollisuutta. Joskus haluaa vain, että joku aloittaa aamunsa jollain hyvällä.”
”Kiitos”, Dima sanoi tauon jälkeen. – En tiennyt…
– Eikä sinun tarvinnutkaan tietää, vanha mies keskeytti. – Tärkeintä on vain syödä ennen koulua. Ja olla kiltti ihminen isona. Se riittää.
He istuivat hiljaa. Kyyhkyset kiersivät, aurinko laski, ja kaikki heidän ympärillään tuntui erityisen hiljaiselta ja oikealta.
Ja Dima tajusi yhtäkkiä, että juuri tällaiset teot – huomaamattomat, yksinkertaiset, ilman tarpeettomia sanoja – tekivät maailmasta todella ystävällisen paikan.
