Minä ja vaimoni olimme jo kauan haaveilleet omasta talosta. Kaupunki oli väsyttänyt meitä, joten muutimme kaupungin ulkopuolelle, pieneen metsien ympäröimään kylään. Hiljaisuus, raikas ilma, tilava piha – kaikki tuntui olevan täydellistä pienelle tyttärellemme.
Eräänä lämpimänä päivänä istuin kuistilla, ja Mary – tyttäremme oli vasta kolmevuotias – juoksi pihalla ja leikki pallolla. Katselin häntä ja ajattelin, että elämä oli vihdoin rauhoittunut.
Mutta rauha katkesi hetkessä.
Kuulin äkillisen kahinan pääni yläpuolella. Aidan vieressä kasvavan puun oksat heiluvat, ja yhtäkkiä sieltä putosi jotain alas. Valtava käärme putosi raskaalla pamahduksella aivan tyttäreni viereen.
Mary huusi. Hyppäsin ylös ja ryntäsin hänen luokseen. Käärme kiemurteli ja yritti piiloutua ruohoon, mutta se oli liian lähellä. Sydämeni takoi niin kovaa, että se kumisi korvissani.
Tartuin lapioon, joka seisoi vajaseinän vieressä, ja onnistuin viime hetkellä työntämään käärmeen pois lapsen luota. Vaimoni juoksi ulos talosta huutaen ja painoi Marya itseään vasten.
Soitimme heti eläintenpyydystyspalveluun. Odotellessamme en voinut lakata miettimästä: miten tällainen oli voinut tapahtua? Käärme oli tullut suoraan puusta pihalle, pienen lapsen lähelle…
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin asiantuntijat saapuivat. He ottivat käärmeen varovasti kiinni. Se oli valtava pyton, jonka ruumiissa oli kuvioita, voimakas ja liukas. En olisi koskaan uskonut, että tällaisia eläimiä voi olla meidän seudulla.
”Se ei ole täältä kotoisin”, sanoi yksi miehistä tarkastettuaan käärmeen huolellisesti. ”Joku on pitänyt sitä kotona ja päästänyt sen vapaaksi.”
Nämä sanat saivat minut kylmät väreet. Joku naapureista oli siis pitänyt pytonia eikä ollut selvinnyt siitä. Ja tämä hirviö oli melkein tappanut lapseni.
Halusimme rauhoittua, mutta pari päivää myöhemmin sain puhelun palvelusta, jossa minua pyydettiin tulemaan paikalle. ”Teidän on tiedettävä eräs asia”, sanoi ääni puhelimessa.
Kun saavuin paikalle, he näyttivät minulle pussin, jossa käärmettä pidettiin. Sen suomussa oli outoja jälkiä. Asiantuntija selitti:
— Se on äskettäin ryöminyt pesästään. Ja sillä oli selvästi jälkeläisiä.
En ymmärtänyt heti.
”Jälkeläisiä? Missä?”
Hän katsoi minua vakavasti.
”Löysimme tyhjän pesän tontiltanne. Juuri sen puun juurien alta.”
Maaperä katosi jalkojeni alta. Käärme ei ollut vain sattumalta pudonnut lapsen päälle. Se oli asunut lähellä. Se oli valinnut juuri meidän puumme pesänsä paikaksi.
Katselimme vaimoni kanssa koko pihan. Juurien alla oli todellakin kuoppa. Siellä oli munien jäännöksiä – kuoria, jotka olivat vielä lämpimiä.
Seisoin katsomassa sitä ja minua vapisutti. Jos se ei olisi pudonnut sinä päivänä, vaan myöhemmin… ehkä niitä olisi pudonnut useampi kuin yksi.
Siitä lähtien tarkistan pihan joka ilta taskulampun avulla. Mary leikkii vain verannan katoksen alla. Ja ymmärrän: joskus pelottavinta ei ole se, mitä näet, vaan se, mikä jää piiloon.
