Hän odotti tätä päivää erityisellä tunteella.
Vuosi oli ollut vaikea: harvat keskustelut, kylmät katseet, riidat pikkuasioista.
Silti hän päätti, että ainakin syntymäpäivänä kaikki olisi toisin.
Hän tilasi suosikkikakunsa – sen, jossa oli mansikkakreemiä ja pähkinöitä. Hän kutsui ystävät, koristi huoneen girlandeilla ja asetti kynttilät pöydälle. Hän osti jopa uuden puvun – ei itselleen, vaan hänelle.
Hän halusi, että hän tuntisi: perhe on edelleen lähellä, että häntä odotetaan, että häntä rakastetaan.
Muutama tunti ennen juhlaa hän kirjoitti:
”Älä viivy, jooko? Kaikki ovat jo kokoontumassa!”
Hän vastasi lyhyesti:
”Selvä. Tulen pian.”
Mutta ilta venyi.
Vieraat saapuivat, musiikki soi, joku vitsaili vaivautuneesti.
Hän hymyili ja kaatoi viiniä, mutta vilkuili koko ajan ovea.
”Tuleeko hän pian?” kysyi ystävä.
”Tietenkin”, hän vastasi ja yritti puhua vakuuttavasti. ”Hän vain viivästyi töissä.”
Tunti kului. Sitten toinen.
Nauru hiljeni, kynttilät paloivat loppuun, kakku jäi koskemattomaksi.
Puhelin oli hiljaa.
Hän meni parvekkeelle kymmenen minuutin välein ja tuijotti pimeyteen.
Autot ajoivat ohi, mutta yksikään ei pysähtynyt heidän talonsa edessä.
Kun vieraat alkoivat lähteä, joku sanoi epämukavasti:
— Älä huoli. Ehkä hän valmistelee yllätystä?
Hän nyökkäsi. Mutta sisällä jotain oli jo katkennut.
Myöhään yöllä, kun asunto oli tyhjentynyt, hän sammutti valot, otti kynttilät kakusta ja istui keittiössä hiljaisuudessa.
Puhelin oli edelleen hiljainen.
Hän ei tullut.
Seuraavana aamuna hän ei kestänyt enää ja soitti.
Hän vastasi puhelimeen melkein heti.
”Missä… olit?” Ääni vapisi. ”Kaikki odottivat. Minä odotin.”
Pieni tauko.
”Olin lähellä”, hän vastasi hiljaa.
”Mitä tarkoitat ‘lähellä’?”
”Seisoin talon edessä. Noin kaksikymmentä minuuttia. En vain pystynyt tulemaan sisään.”
Hän ei heti ymmärtänyt.
– Miksi?
Hän huokaisi:
– Koska olen tehnyt tänä vuonna liian monta virhettä.
Koska en tiennyt, ansaitsenko tämän juhlan.
Koska pelkäsin, että näen silmissäsi ilon sijaan sääliä.
Seisoin ovella, kuulin naurua, näin valon palavan… enkä vain pystynyt.
Hän oli pitkään hiljaa, kuunteli hengitystä puhelimessa.
Sitten hän sanoi vain yhden lauseen:
— Voit vielä tulla sisään.
Hiljaisuus.
Sitten — oven napsahdus.
Kun hän astui sisään, kynttilät eivät enää palaneet, vieraat olivat lähteneet, mutta pöydällä oli se sama kakku.
Hän leikkasi sen kahtia ja sanoi hiljaa:
”Kaikki muu myöhemmin. Nyt syö vain.
Hän istui vastapäätä.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan talossa oli todella rauhallista.
