Tämä bussipysäkki oli aina täynnä.
Koululaisia kiirehtimässä luokkaan. Naisia laukkuineen. Väsyneitä miehiä vuoronsa jälkeen.
Ja – aina sama henkilö.
Iäkäs mies, jolla oli harmaat hiukset, haalistunut lippalakki ja vanha takki.
Joka aamu, tasan puoli kahdeksan, hän tuli pienen muovisen kastelukannun kanssa ja kasteli puuta aivan bussipysäkin reunalla.
Puu oli lyhyt, nuori – ohuella rungolla, jota yhä kannatteli siihen sidottu keppi.
Sadat ihmiset kulkivat ohi, mutta hän ei koskaan puhunut kenellekään. Hän vain kasteli, nyökkäsi puulle ja lähti.
”Taas se vanha mies”, teini-ikäiset kuiskasivat.
”Hänellä ei selvästikään ole parempaa tekemistä”, bussikuski nauroi.
Mutta hän tuli silti. Joka päivä. Millä tahansa säällä. Jopa talvella – hän toi pullon lämmintä vettä ja kaatoi sen maahan.
Eräänä päivänä nuori nainen, joka odotti lähellä bussia joka aamu, ei kestänyt sitä enää.
– Anteeksi, hän sanoi, – miksi teette tämän? Se on vain puu.
Mies hymyili. Hiljaa.
– Vain puu… sinulle.
Nainen oli nolostunut, mutta ei kysynyt enempää.
Mutta hän alkoi huomata: kun mies lähestyi, ympäristö näytti kirkastuvan.
Edes ihmiset olivat vähemmän ärtyneitä; bussit saapuivat ajoissa.
Eräänä päivänä mies ei ilmestynyt.
Sitten toisena päivänä.
Viikkoa myöhemmin puu alkoi kuihtua.
Nainen, sama joka oli kysynyt aiemmin, haki itse vettä.
Ja hän huomasi: puun juurien alla, maan alla, oli haudattuna pieni kivi.
Siihen oli raaputettu tuskin näkyvillä kirjaimilla tämä:
– Minun taloni seisoi täällä. 1979.
Hän seisoi kastelukannu kädessään ja ymmärsi yhtäkkiä kaiken.
Myöhemmin naapuri kertoi hänelle, että tällä paikalla oli todellakin kerran ollut talo. Hän paloi tulipalossa neljäkymmentä vuotta sitten.
Mies menetti vaimonsa ja poikansa.
Ja kun bussipysäkki rakennettiin vuosia myöhemmin, hän istutti tänne puun.
Jotta jotain elävää kasvaisi uudelleen paikalle, jossa elämä oli kerran ollut.
Nyt puu on kasvanut.
Joka aamu joku ohikulkija kastelee sitä.
Ei säälistä, vaan kunnioituksesta.
Eivätkä ihmiset enää kutsu tuota vanhaa miestä omituiseksi.
He vain katsovat puuta ja nyökkäävät hiljaa.
Koska nyt he tietävät:
joskus muistot juurtuvat sinne, missä sydän kerran paloi.
