Oli tyypillinen sunnuntai-ilta – puhelin kädessä, lämmin peitto, taustalla soiva televisio-ohjelma ja puoliunessa päivän onnellisuus.
Liza lähetti viestiä Iljalle – samalle, jonka kanssa hän oli äskettäin alkanut seurustella.
Ilja kirjoitti: ”Olit ihana tänään. Kiitos tästä illasta.”
Liza hymyili ja kirjoitti vastauksen: ”Ilja, rakastan sinua. Kiitos tästä päivästä ❤️”
Ja painoi ”lähetä”.
Muutaman sekunnin kuluttua näyttö välähti ja kylmät väreet kulkivat hänen vatsassaan.
Viestin alla hehku vastaanottajan nimi.
”Isä.”
Hän jähmettyi.
Sitten hän huudahti:
”Ei! Mitään muuta kuin sitä!”
Hänen sormensa liikkuivat näytöllä, ikään kuin hän voisi perua jotain, joka oli jo mennyt ohi.
Mutta viesti oli jo siellä.
”Rakastan sinua. Kiitos tästä päivästä.”
Ja hymynaama.
Lizan suhde isäänsä oli ollut monimutkainen jo pitkään. Ei ollut äänekkäitä riitoja – vain vuosien mittainen hiljaisuus.
Vanhempiensa avioeron jälkeen he olivat harvoin yhteydessä toisiinsa: lyhyitä puheluita juhlapyhinä, muutamia onnittelun sanoja, satunnaisia kohtaamisia.
Mies asui yksin pienessä asunnossa kaupungin toisella puolella ja puhui aina yhtä rauhallisesti:
”No, tärkeintä on, että olet kunnossa.”
Hän ei muistanut, milloin hän oli viimeksi sanonut hänelle ”rakastan sinua”.
Ehkä lapsena, kun hän ei vielä ymmärtänyt, miten ihmisistä joskus tulee toisilleen vieraita, vaikka heillä olisi sama sukunimi.
Viisi minuuttia kului.
Kymmenen.
Viisitoista.
Ei vastausta.
Hän oli jo sata kertaa katunut, että oli edes lähettänyt kenellekään tekstiviestin tänään.
Ja sitten – lyhyt ilmoitusääni.
Hän katsoi näyttöä.
Viesti häneltä.
”Luulin, ettei kukaan enää lähetä minulle tuollaisia tekstiviestejä.”
Yksinkertainen lause. Ei hymiöitä. Ei pisteitä. Mutta nuo kuusi sanaa sisälsivät kaiken: yksinäisyyttä, muistoja, kiitollisuutta, lämmintä surua.
Liza istui pitkään tuijottaen ruutua kykenemättä kirjoittamaan mitään.
Aivan kuin joku olisi juuri avannut varovasti oven, joka oli ollut suljettuna vuosia.
Hän kirjoitti:
”Isä, se oli vahinko. Mutta nyt se on totta.”
Hänen vastauksensa tuli lähes välittömästi:
”Ja olen edelleen onnellinen.”
Seuraavana päivänä hän soitti.
Aluksi keskustelu oli varovaista, tauoilla.
Säästä, kissasta, työstä.
Sitten, jotenkin, se soljui:
”Muistatko, kuinka menimme merenrannalle, kun olit yhdeksän?” hän kysyi.
”Totta kai. Kadotit lasisi aaltoihin.”
”Ja kadotit ensimmäisen uimapukusi.”
He nauroivat.
He eivät olleet nauraneet niin pitkään aikaan.
Siitä päivästä lähtien he alkoivat kirjoittaa toisilleen lähes joka ilta. Hän lähetti Lizalle kuvia vanhoista asioista, jotka hänellä vielä oli – Lizan lapsuudenmukin, ”Isälle” osoitetun, vinoilla kirjaimilla varustetun postikortin.
Liza lähetti piirustuksiaan, iltateetään, ikkunanäkymän.
Joskus vain hymynaaman.
Joskus vain sanan: ”Kiitos.”
Pari viikkoa myöhemmin Liza kirjoitti:
”Hei, tytär. Rakastan sinua.”
Liza istui keittiössä puhelin kädessään ja hymyili.
Hänen sydämensä tuntui yhtäkkiä kevyeltä ja lämpimältä, aivan kuin hänen sisällään oleva jää olisi vihdoin sulanut kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja hän tajusi:
Joskus paras viesti on se, jonka lähetämme ”väärälle henkilölle”.
Koska se on se, joka saavuttaa paikan, jossa sitä on odotettu pisimpään.
