Heillä oli aina sama muki keittiössä.
Se oli vanha, lohjennut reuna, kulunut kuvio, jossa oli aikoinaan sinisiä raitoja.
Se oli selvinnyt useista muutoista, kymmenistä astianpesukoneista ja sadoista aamuteistä.
”Miksi pidät tätä rojua?” Marina sanoi ärtyneenä katsellessaan, kuinka hänen miehensä laittoi sen takaisin hyllylle.
”Se on kätevä”, Alexey viittoi häntä.
”Mutta se on säröillä!”
”No mitä sitten? Tee on vielä kuumaa.”
Marina irvisti. Hänellä oli kymmenen muuta – kauniita, uusia, samanlaisia.
Ja hän joi vain tästä.
Eräänä päivänä, kun Alexey lähti työmatkalle, hän teki päätöksensä.
Hän otti mukin esiin, katsoi siruja ja heitti sen hiljaa, melkein syyllisesti, pois.
”Ostan uuden, samanlaisen. Hän ei kuitenkaan huomaa”, hän ajatteli.
Kolme päivää myöhemmin hän palasi.
Ensimmäinen asia, jonka hän teki, oli laittaa vedenkeitin päälle.
”Missä muki on?” hän kysyi avatessaan kaapin.
”Mikä?” hän yritti teeskennellä, ettei ymmärtänyt.
”No, tuo… minun. Se raidallinen.”
Hän jähmettyi.
”Se on jo hajonnut, heitin sen pois. Ostamme uuden, hienon.”
Mies oli hiljaa. Sitten hän sanoi hiljaa:
”Ei tarvitse.”
Mies istuutui pöydän ääreen, kaatoi teetä toiseen mukiin ja vain katseli höyryn nousevan.
Ensimmäistä kertaa Marina ei tiennyt, mitä sanoa.
”Oletko tosissaan järkyttynyt vanhasta mukista?” hän kysyi.
”En”, hän vastasi. ”Koska et tiennyt, miksi pidin sitä.”
Mies katsoi ylös ja hymyili – surullisesti, mutta lämpimästi.
”Joimme siitä teetä sinä päivänä, kun päätimme mennä naimisiin. Muistatko?” Siinä pienessä asunnossa, jossa kaikki vuoti, ja teetä tarjoiltiin leivän kanssa keksien sijaan.
”En…” hän kuiskasi. ”Olen täysin unohtanut.”
”Enkä ole.”
Marina käveli hiljaa roskikselle.
Mukia ei ollut enää siellä.
He olivat varmaan vieneet sen pois aamuroskien mukana.
Sinä iltana hän otti kaapista uuden – samanmuotoisen.
Hän teki teetä ja asetti sen miehen eteen.
Mies hymyili, mutta ei ottanut sitä.
”Kiitos, mutta tämä on erilainen”, hän sanoi.
Ja lisäsi hiljaa:
”Muistoilla ei ole korvikkeita.”
Seuraavana päivänä Marina meni torille.
Hän etsi pitkään – penkoi vanhojen astioiden laatikoita – kunnes näki samanlaisen mukin, vain hieman naarmuuntuneen.
Hän osti sen, toi sen kotiin ja asetti sen hyllylle. Sitten hän kaatoi teetä, istuutui miehensä eteen ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoi miestään eri tavalla.
Hän tajusi, ettei mies kaipannut mukia – hän kaipasi aikaa, jolloin kaikki oli yksinkertaista, köyhää, mutta todellista.
Nyt joka kerta, kun mies asetti mukin pöydälle, hän hymyili.
Koska hän tiesi: se ei ollut vain astianpesukoneen pala.
Se oli pieni muisto päivästä, jolloin heidän elämänsä alkoi.
