Oli aivan tavallinen ilta.
Kovalevin perhe söi illallista – äiti, isä ja kuusivuotias Anya. Ulkona tihkui syyssadetta, tuuli puhalsi puiden läpi ja katulamppujen varjot tanssivat ikkunoissa. Yhtäkkiä oven takaa kuului hiljainen, pitkäveteinen vinkaisu.
Anya hyppäsi ensimmäisenä pöydästä.
”Äiti, joku itkee!”
He avasivat oven ja näkivät koiran kuistilla. Valtava, pörröinen, aivan märkä, surullisin silmin. Sen tassut tärisivät, turkki oli takkuinen ja kaulassa oli pala vanhaa vyötä.
”Et voi, Anya”, äiti sanoi väsyneesti. ”Se on kulkukoira.”
Mutta tyttö katsoi häntä kuin olisi tavannut vanhan ystävän:
”Se on hyvä mies. Se ei tullut tänne turhaan.”
Koira astui kynnyksen yli varovasti, ikään kuin anteeksipyytäen. Se makasi oven vieressä, nojasi kuononsa tassuilleen ja nukahti heti. Näytti siltä, että se oli vihdoin saapunut paikkaan, jota se oli etsinyt koko elämänsä.
Aamulla Anya toi sille kulhollisen maitoa.
Koira söi hitaasti ja katsoi suoraan tytön silmiin, ikään kuin se olisi ymmärtänyt jokaisen sanan, kun tyttö kuiskasi:
”Nimeän sinut paroniksi. Olet nyt ystäväni.”
Paroni ei haukkunut, ei juossut – se vain seurasi Anyaa kuin varjo. Puutarhaan, keittiöön, jopa makuuhuoneeseen. Yöllä se nukkui hänen sängyn vieressä, kuono peiton reunalla.
Naapurit hymyilivät:
”Nyt sinulla ei ole lasta, vaan prinsessa ja ritari.”
Seuraavana päivänä kaikki muuttui.
Oli lauantai, aurinkoinen päivä. Anya meni pihalle ruokkimaan paronia.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen äitinsä katsoi ulos ikkunasta. Hiljaisuus.
Piha oli tyhjä. Ei Anyaa. Ei koiraa.
Aluksi he luulivat hänen menneen naapureiden luo. Sitten puistoon.
Tunnin kuluttua he jo soittivat poliisille.
Iltaan mennessä koko kylä haravoi metsää. Ihmiset kävelivät taskulamppujen kanssa ja huusivat tytön nimeä.
”AAAAAAANJA!!!” äiti ähki, hänen äänensä murtuen.
Ainoa vastaus oli kylmä tuuli ja lehtien kahina.
Ja yhtäkkiä joku huusi:
”Kuuletko tuon? Haukkumista!”
Kaukana rotkon takaa. Kovaa, epätoivoista.
Poliisi juoksi ensin.
Aukeamalla, jossa he olivat kerran kaivaneet maata rakennustyömaata varten, Baron seisoi vanhan kuopan reunalla. Hän murisi, haukkui ja kaivoi maata tassuillaan.
Kun he juoksivat ylös, he näkivät pienen takin alhaalla.
Anya makasi tajuttomana, peittyneenä multaan ja lehtiin. Näytti siltä kuin hän olisi pudonnut ja maa oli murentunut.
Baron hyppäsi kuoppaan, nuoli tytön kasvoja, nosti sitten päänsä ja katsoi äitiään.
Hänen silmänsä olivat inhimilliset. Älykkäät. Ymmärtävät.
Yksi pelastajista kuiskasi:
”Hän kutsui meitä luokseen… Koko ajan…”
Kun tyttö tuotiin pintaan, Baron istuutui hänen viereensä.
Hän ei lähtenyt ennen kuin ambulanssi saapui. Kun Anya vietiin pois, hän vain makasi portin vieressä.
Aamulla hän oli poissa.
Päiviä kului. Viikko. Kuukausi.
Kukaan ei nähnyt koiraa enää.
Anya toipui. Lääkärit sanoivat, että jos he olisivat löytäneet hänet edes tuntia myöhemmin, se olisi ollut liian myöhäistä.
Tytön ruumiissa oli edelleen tassunjälkiä – Baron oli pitänyt hänet lämpimänä, kun hän makasi tajuttomana.
Kuusi kuukautta kului.
Eräänä kevätaamuna Anyan äiti valmisteli häntä kouluun. Tyttö avasi oven – ja haukkoi henkeään. Kynnyksellä makasi vanha, kulunut panta.
Sanat ”Pelastaja” oli kaiverrettu metallilevyyn, melkein ajan kuluttamana.
Äiti nosti sen – ja ensimmäistä kertaa hän puhkesi kyyneliin.
Anya painoi kauluksen rintaansa vasten:
”Hän lupasi palata…”
Siitä lähtien tyttö on joka kevät jättänyt kulhollisen maitoa kuistille.
Ja joskus aamulla kulho on tyhjä.
Ja hiekassa on tassunjälkiä.
