Misha rakasti merta.
Joka aamu hän juoksi rannalle ennen muita – paljain jaloin, ämpäri ja aina läsnä oleva keltainen myssy kädessään.
Hän keräsi kiviä ja simpukoita, rakensi linnoja ja sanoi äidilleen:
”Näetkö, meri – se on kuin elävä olento. Se kuuntelee.”
Eräänä päivänä hän huomasi lokin sotkeutuneena kalastajan verkon palaseen.
Lintu rimpuili, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt irti.
Misha juoksi paikalle ja alkoi varovasti selvittää solmuja.
”Hiljaa, hiljaa… Minä autan”, hän kuiskasi, ikään kuin lintu ymmärtäisi.
Kun hän vapautti sen, lokki ei lentänyt heti pois.
Se nousi jaloilleen, ravisti höyheniään, katsoi häntä – suoraan, melkein ihmisen tavoin – ja vasta sitten nousi taivaalle.
Misha seisoi pitkään katsellen sen kiertelevän veden yllä. ”Lennä pois”, hän sanoi. ”Kaikki on hyvin.”
Muutamaa päivää myöhemmin sää muuttui dramaattisesti.
Meri pimeni, aallot kasvoivat korkeammiksi, ja äiti sanoi ankarasti:
”Älä ui tänään!”
Mutta Misha vain nyökkäsi – ja meni veteen joka tapauksessa.
Hän halusi vain kastella jalkansa, ”vain vähän”.
Yksi voimakas aalto löi hänet jaloiltaan.
Kylmä vesi veti hänet alas, ja hiekka katosi hänen jalkojensa alta.
Hän huusi, mutta tuuli vei äänen pois.
Ja yhtäkkiä hänen yläpuolellaan kuului huuto – kova, epätoivoinen.
Lokki. Sama.
Se kiersi aivan hänen yläpuolellaan, kirkuen ja sukeltaen yhä alemmas ja alemmas, ikään kuin osoittaen sijainnin.
Hengenpelastajat olivat päivystämässä rannalla.
Yksi heistä kääntyi kuultuaan oudon äänen.
”Mitä tuo lintu tekee?” hän sanoi ja siristi sitten silmiään. ”Odota… siellä on joku!”
Minuutin kuluttua Mishaa vedettiin jo vedestä.
Hän yski ja itki, ja lokki jatkoi lentämistä lähellä – kunnes se oli varma, että poika hengitti.
Sitten se nousi hitaasti korkeammalle ja lensi kohti horisonttia.
Sinä iltana Misha istui nuotion ääressä pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Äiti silitti pojan päätä ja kuiskasi:
”Olet onnekas, pikkuinen.”
Poika oli hiljaa ja katsoi taivasta.
Ja yhtäkkiä hän hymyili: ”Ei, äiti. Se ei ole vain tuuria. Se on hän.”
Siitä lähtien, joka kerta kun lokit lensivät meren yli, äiti näki Mishan nostavan päätään ja vilkuttavan.
Ja jos joku kysyi, miksi hän teki niin, hän vastasi yksinkertaisesti:
”Koska hyvyys palaa. Vain joskus – siivillä.”
