Muutimme keväällä metsän lähelle taloon. Hiljaisuus, lintujen laulu, männyn tuoksu – kaikki tuntui täydelliseltä. Luulin, että olimme vihdoin löytäneet paikan, jossa lapsemme voisi kasvaa rauhallisesti, kaukana kaupungin hälinästä.
Mutta viikkoa myöhemmin poikani tuli juosten luokseni huutaen:
”Isä! Joku asuu kuistin alla!”
Menin ulos, kumartuin ja jähmetyin. Varjoissa, vanhojen lautojen välissä, makasi käärme. Pitkä, kiiltävä, selässään kaunis kuvio. Se ei liikkunut, vain katseli meitä rauhallisilla, meripihkanvärisillä silmillään.
”Älä koske siihen”, sanoin yrittäen puhua rauhallisesti. ”Se on vain käärme.”
”Onko se ilkeä?” poikani kysyi painautuen lähelle minua.
”Ei, jos et pelota sitä.”
Halusin soittaa poliisille ja poistaa sen, mutta poikani ei antanut minun tehdä sitä.
”Isä, älä! Sekin tarvitsee asuinpaikan. Emme häiritse sitä.”
Annoin periksi. Päätimme yksinkertaisesti pysyä poissa kuistilta.
Mutta muutamaa päivää myöhemmin kaikki muuttui. Illalla alkoi sataa, ja huomasin poikani seisovan taas ikkunan vieressä katsellen ulos.
”Mitä etsit?”
”Se tuli ulos”, hän sanoi. ”Ja sen vieressä olivat pienet.”
Lähestyin. Niinpä katuvalon alla, aivan kuistin reunalla, makasi käärme kietoutuneena, ja useita pieniä käärmeitä juoksi ympäriinsä.
Minua väristytti, mutta poikani katsoi ihaillen:
”Se on niiden äiti! Se suojelee niitä!”
Siitä lähtien se toi sinne joka päivä maitoa ja lämmintä vettä ja asetti lautasia. Yritin selittää, että käärmeet eivät juo maitoa, mutta se ei kuunnellut. ”Se tarvitsee vain tietää, ettemme ole vihollisia”, hän sanoi.
Ja sitten tapahtui jotain, mitä en koskaan unohda.
Eräänä aamuna kuulimme kovan kahinan. Juoksin ulos ja näin käärmeen kiemurtelevan ja luikertelevan suoraan poikaani kohti. Hän seisoi liikkumatta. Olin kauhuissani – halusin huutaa, mutta minulla ei ollut aikaa.
Käärme pysähtyi hänen eteensä ja kauhukseen riisui nahkansa. Uusi, kiiltävä, sileä – se jätti vanhan kuoren aivan lapsen eteen ja luikerteli metsään.
Poikani otti nahan, hymyili ja sanoi: ”Näetkö, isä? Hän jätti lahjan.”
En tiennyt, mitä sanoa. Mutta siitä lähtien emme koskaan nähneet häntä enää kuistin alla.
Kuukautta myöhemmin, kun poikani leikki puutarhassa, kuulin pehmeän kahinan. Pieni käärme ryömi ruohikosta. Sama väri, samat silmät. Hän ei pelännyt – hän vain katsoi meitä, ikään kuin olisi tunnistanut meidät.
Poikani sanoi hiljaa:
”Tämä on hänen lapsensa. Hän tuli sanomaan hyvästit.”
Ja sillä hetkellä tajusin: joskus luonto ei ole pelottava – se vain vaatii kunnioitusta.
