Anna huomasi yhä useammin, että hänen miehensä käyttäytyi oudosti. Hän tuli kotiin yhä myöhemmin, oli ärtynyt, vastasi lyhyesti eikä katsonut silmiin. Aluksi Anna ajatteli, että se johtui väsymyksestä, sitten — että miehellä oli ehkä toinen.
Eniten häntä huolestutti, miten mies käyttäytyi heidän poikansa läsnä ollessa. Joskus öisin Anna kuuli hänen menevän lastenhuoneeseen. Hän seisoi siellä pitkään — hiljaa, ilman valoa. Anna makasi sängyssä ja kuunteli hänen askeleitaan. Ei ääntä, ei sanaa — vain hiljaisuus.
Kun ahdistus kävi liian raskaaksi, hän osti pienen kameran ja asensi sen lastenhuoneeseen kirjahyllyyn, pehmolelun taakse. Hän sanoi itselleen, että halusi vain varmistaa, että lapsella oli kaikki hyvin.
Ensimmäiset tallenteet olivat täysin tavallisia. Mies leikki pojan kanssa, luki kirjoja, laittoi hänet nukkumaan. Kaikki näytti rauhalliselta. Mutta muutaman päivän kuluttua Anna huomasi, että mies alkoi käydä huoneessa myöhään yöllä, kun lapsi oli jo kauan nukkunut.
Eräänä iltana hän katsoi tallenteen. Näytöllä — hänen miehensä seisomassa sängyn vieressä. Hän katsoi alas ja piteli puhelinta kädessään. Muutaman sekunnin hiljaisuus, sitten hän istuutui sängyn reunalle ja puhui hiljaa, lähes kuiskaten.
— Hei, pikkuinen, — hän sanoi. — Isä lähtee pian. Et edes huomaa, että olen poissa.
Anna ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta sitten hän kuuli hänen lisäävän:
— Ei pitkäksi aikaa. Tarvitsen vain vähän aikaa.
Hetken kuluttua hän otti taskustaan pienen kirjekuoren ja laittoi sen hoitopöydän laatikkoon. Sitten silitti pojan hiuksia ja lähti huoneesta.
Anna pysäytti videon. Sydän hakkasi. Hän avasi laatikon — ja löysi autotallin avaimet, pankkikortin ja viestin:
„Anteeksi. En jaksa enää. Ota mitä tarvitset. Talo on sinun.“
Mies lähti sinä yönä. Puhelin oli pois päältä. Myöhemmin selvisi, että hän oli myynyt auton, nostanut rahat tililtä ja muuttanut toiseen kaupunkiin. Ei ollut mitään “toista naista” — hän oli vain murtunut. Oli menettänyt työnsä, velat kasvoivat, eikä ylpeys antanut myöntää sitä.
Anna istui lastenhuoneen lattialla ja katsoi kameran pimeää näyttöä. Sama kamera, jonka hän oli asentanut saadakseen kiinni valheen, näytti hänelle totuuden — mutta ei sitä, mitä hän odotti.
