Hän käveli autoa kohti ajatellen vain kylmää vettä ja ilmastointia.
Kuumuus oli sietämätön.
Kunnes hän kuuli itkun.
Aluksi hän ei uskonut korviaan.
Ajatteli — radio, puhelin.
Mutta ääni oli elävä. Todellinen.
Hän meni lähemmäs — hopeinen auto oli pysäköity parkkialueen reunaan.
Lasin läpi ei nähnyt melkein mitään: sumua, kondensaatiota, ja sitten — liikettä.
Pieni keho lastenistuimessa.
Vauva.
Posket punaiset, huulet sinertävät, pää kaatuneena taakse, silmät tiukasti kiinni.
Hän naputteli ikkunaa.
— Hei! Kuuleeko joku?! —
Itku voimistui.
Hän veti ovenkahvasta — lukossa.
Törmäsi nyrkillä lasiin.
Ei reaktiota.
Hän huusi:
— Auttakaa! Tässä on lapsi! —
Mutta ympärillä vain autojen kohina ja kuumuus.
Hän lähti juosten, palasi ostoskärryjen luo, tarttui metalliosaan, juoksi takaisin.
Otti vauhtia ja iski sivuikkunaan.
Räiskähdys, kilahtelu.
Toinen isku.
Lasi säröytyi.
Hän repi oven auki — kuuma ilma vyöryi ulos kuin liekki.
Hän tarttui lapseen, veti sen ulos.
Iho — polttavan kuuma, kädet tahmeat, hengitys katkonaista.
Hän kääri vauvan T-paitaansa, alkoi hieroa, puhaltaa sen kasvoille.
— Hengitä, ole kiltti, hengitä…
Ja yhtäkkiä vauva hengitti.
Aluksi lyhyesti, sitten syvemmin.
Se itki. Todella kovaa, voimakasta itkua.
Hän painoi vauvan kiinni itseensä, peittäen sen auringolta tutisevin käsin.
Ihmiset alkoivat kerääntyä, joku soitti ambulanssin, joku kuvasi puhelimellaan.
Hän seisoi vauva sylissään,
selkä aivan märkä, kädet naarmuilla, ja mielessä yksi ajatus:
jos hän olisi kävellyt ohitse — kymmenen minuutin kuluttua tämä lapsi olisi kuollut.
Kun poliisi saapui, hän ei vieläkään voinut päästää vauvaa irti.
