Talo seisoi metsän reunassa — tumma, vinossa, ruosteisine putkineen ja kaatuneine aitoineen.
Sam oli asunut siellä kaksikymmentä vuotta, tuskin koskaan käymättä kylässä. Joskus kaupassa kysyttiin:
— Onko totta, että sinulla on karhu?
— On, — hän vastasi rauhallisesti. — Mutta se ei ole minun.
Karhu asui talon takana, vanhoista hirsistä tehdyssä aitauksessa. Sen nimi oli Tim — suuri, haalistuneen turkin ja väsyneiden silmien karhu. Se oli jo yli kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Ihmiset pelkäsivät lähestyä, mutta Sam ei koskaan lukinnut porttia. Hän tiesi — Tim ei lähtisi.
He elivät rinnakkain, kuin naapurit. Sam ruokki sitä puurolla, kalalla ja leivällä. Joskus hän istui kannolla vastapäätä ja sanoi:
— Kaikki hyvin, Tim. Vielä vähän, ja tulee kesä.
Karhu murahti hiljaa, kuin vastaukseksi.
Kauan sitten Sam työskenteli sirkuksessa. Hän hoiti eläimiä, ruokki, siivosi, korjasi häkkejä. Mutta eräänä päivänä esitys meni pieleen. Nuori karhu säikähti, repi häkin rikki ja ryntäsi paniikissa yleisön joukkoon. Huutoa, kaaosta, paniikkia. Sinä päivänä kouluttaja kuoli.
Hän oli nuori nainen, nimeltään Lena.
Sen jälkeen sirkus hajosi. Sam lähti pois, ei kestänyt jäädä. Hän otti mukaansa sen pienen karhunpennun — ainoan, jota kukaan ei ollut vielä vienyt. Hän sanoi ostaneensa sen, mutta kukaan ei tarkistanut. Hän vain otti sen ja katosi.
Siitä lähtien hän eli syrjässä, Timin kanssa. Ihmiset sanoivat, että hän oli outo, ehkä juoppo. Mutta ne, jotka tunsivat hänet, tiesivät: hän tuskin joi. Hän vain istui iltaisin ikkunan ääressä ja kuunteli eläimen hengitystä seinän takaa.
Eräänä keväänä tuli nuori toimittaja — toppatakissa, kamera mukanaan.
— Kirjoitan teistä, — hän sanoi. — Sanovat, että pidätte karhua. Miksi?
Sam oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
— Minun olisi pitänyt kuolla silloin. Mutta kuoli hän.
— Olitteko te siellä, areenalla? — nainen kysyi hiljaa.
Hän nyökkäsi.
— Hän rakasti tuota karhunpentua. Silitti sitä joka ilta ennen lähtöä. En vain voinut jättää sitä. Se on viimeinen elävä osa häntä.
Hän sanoi sen rauhallisesti, ilman katkeruutta. Sitten nousi, avasi portin, ja karhu tuli hitaasti esiin, laski tassunsa aidalle.
— Ymmärrättehän, — Sam sanoi, — se ei tappanut häntä. Se vain pelästyi.
Ja hän hymyili — oudosti, melkein lempeästi.
Kun toimittaja lähti, hän vilkaisi taustapeiliin: vanha mies seisoi aitauksen luona, karhu hänen edessään. Kaksi selviytyjää samasta päivästä.
Myöhemmin soitti valokuvaaja, joka oli ollut hänen kanssaan:
— Et usko tätä, — hän sanoi. — Katsoin vanhoja sirkuskuvia. Se on sama karhu. Sillä oli valkoinen merkki rinnassa — sydämen muotoinen.
— No, entä sitten? — toimittaja kysyi väsyneesti.
— Tälläkin on se. Sama kuvio. Se on vain vanha nyt.
Hän ei vastannut. Sammutti puhelimen.
Peilissä, metsän taustaa vasten, näkyi kaksi hahmoa — mies ja eläin.
Ja yhtäkkiä hän ymmärsi: joskus syyllisyys elää pidempään kuin rakkaus.
