Kuumuus oli sietämätön.
Maria käveli kotiin hiekkatietä pitkin, kauppakassi kädessään, kasvot väsyneet ja hikiset.
Päivä oli ollut pitkä, heinäsirkat sirittivät, ja hän haaveili vain suihkusta ja varjosta.
Mutta tien mutkassa hän näki ohuen mustan viivan.
Luuli, että se oli oksa — mutta se liikkui.
Pieni käärme.
Kuiva, auringon paahtama, selvästi uupunut.
Se ryömi hitaasti, kuin jokainen sentti olisi ollut taistelua.
Maria ei koskaan ollut pitänyt käärmeistä, mutta sääli valtasi hänet.
Hän löysi kepin ja työnsi käärmeen varovasti tien sivuun.
Sitten otti hanskan pois ja nosti sen varovasti — lämmin, sileä, elävä keho.
Hän vei sen varjoon ja kaatoi korkkiin vettä.
Hetken hän vain seisoi siinä.
Käärme kohotti päänsä, tunsi viileyden ja katosi ruohon sekaan.
Maria hymyili ja jatkoi kotiin.
Muutaman päivän kuluttua hän oli unohtanut sen.
Mutta yöllä hän heräsi.
Hiljaisuus. Vain katuvalon himmeä hohde ja kahina.
Ohut, pehmeä ääni — kuin jokin liikkuisi lakanalla.
Hän nousi, kuunteli — ääni toistui.
Hyvin läheltä.
Hän laski hitaasti kätensä — ja tunsi liikkeen sen alla.
Hän kiljaisi, heitti peiton sivuun.
Valkoisella lakanalla kiemurteli käärme — sama pieni, mutta nyt suurempi.
Sileä, kiiltävä, tyyni.
Maria jähmettyi.
Se ei sihissyt, ei hyökännyt — se vain lepäsi, kierteellä.
Kuin ei olisi tullut pelottelemaan.
Vapisten hän avasi ikkunan ja työnsi sen varovasti tyynyllä.
Käärme liukui hiljaa ulos ikkunalaudalta ja katosi pihan pimeyteen.
Aamulla Maria löysi kynnykseltä pienen käärmeennahan.
Tuoreen.
Ja jostain syystä hän ei tuntenut pelkoa —
vaan oudon tunteen, kuin joku olisi kiittänyt häntä.
