Kuumuus oli tahmeaa kuin vanu. Ilma väreili asfaltin, peltojen ja vanhan, rapistuneen koulun yllä.
Mark kulki kotiin joen takana kulkevaa polkua, kun hän näki sen — käärmeen.
Se makasi kivien välissä, kiertyneenä, häntä murskana. Joku oli ilmeisesti heittänyt sitä kivellä.
Hän kumartui. Käärme hengitti — tuskin. Sen silmissä ei ollut vihaa, vain samaa avuttomuutta, jota hän itse tunsi, kun vanhemmat pojat löivät häntä.
Hän riisui paitansa, kietoi sen varovasti käärmeen ympärille ja kantoi sen kotiin.
Äiti kiljaisi nähdessään.
— Oletko hullu?! Sehän on käärme!
— Se on loukkaantunut, — Mark sanoi rauhallisesti. — Sen voi parantaa.
Navetasta hän löysi vanhan lintuhäkin, asetti sinne kostean rievun ja kupin vettä. Käärme ei liikkunut.
Useita päiviä hän istui sen vieressä, kuunnellen sen hiljaista suhinaa metalliverkkoa vasten.
Viikon kuluttua käärme virkosi.
Se liikkui hitaasti, varoen.
Mark ruokki sitä sammakoilla, joita toi lammelta, ja puhui sille iltaisin kuin ystävälle.
— Ihmiset vain pelkäävät, — hän sanoi. — Koska he eivät tiedä, millainen sinä oikeasti olet.
Eräänä aamuna häkki oli tyhjä.
Hän pelästyi, etsi koko talon, mutta käärme oli kadonnut — ikkunasta, ruohoon, sinne minne sen paikka kuului.
Samana päivänä naapurin poika kertoi nähneensä sen kaivon luona.
Huhu levisi nopeasti: “Markilla oli kotona käärme! Myrkyllinen! Se karkasi!”
Seuraavana päivänä kukaan ei tullut heidän pihalleen.
Kaupassa kuiskittiin, naapurit sulkivat ovet.
Jotkut sanoivat, että hän oli noita, toiset, että heidän talonsa oli kirottu.
Opettaja ei enää kutsunut häntä vastaamaan. Äitikin puhui hiljaa, pelko silmissään.
Mark lakkasi käymästä ulkona.
Hän istui ikkunan ääressä ja katseli, kuinka ilta laskeutui kaupungin ylle kuin vieras verho.
Hän halusi huutaa, selittää, että hän oli vain pelastanut elävän olennon.
Mutta hän tiesi — kukaan ei kuuntele poikia, jotka ystävystyvät käärmeiden kanssa.
Kuukauden kuluttua, eräänä yönä, hän kuuli suhinaa oven takaa.
Hän meni ulos — ja pysähtyi.
Kynnyksellä makasi käärme. Sama. Elossa.
Se oli kiertynyt renkaaksi, ja sen vieressä oli rotta — tuore, kuin lahja.
Hän kyykistyi, kuiskasi:
— Kiitos.
Aamulla, kun äiti tuli ulos, käärmettä ei enää ollut.
Mutta kynnykselle oli jäänyt selvä jälki, kuin merkki — kuin joku olisi lopulta ymmärtänyt, kuka oikeastaan pelasti kenet.
