Aamu tuoksui kahvilta ja pelargonialta. Greta seisoi parvekkeella, kasteli kukkia ja mutisi itsekseen — kuin juttelisi lehdille. Aurinko valoi olkapäille kullanhohtoista valoa, ja lapsenlapsi, joka oli tullut piipahtamaan, pysähtyi ovelle.
— Mummo, älä liiku! — hän sanoi ottaen puhelimen esiin. — Noin, juuri noin.
Greta huokaisi. — Taas noita sinun valokuviasi. Näytän väsyneeltä kaktukselta.
— Et, näytät legendalta, — vastasi poika ja painoi laukaisinta.
Hän julkaisi kuvan verkossa — yksinkertainen kuva: nainen hattu päässä, pehmeä valo, rauhallinen olemus.
Teksti: “Isoäitini. Yksinkertaisesti kaunis.”
Muutaman päivän kuluttua kuva levisi kaikkialle.
Ihmiset kommentoivat: “Upeaa”, “Tässä on todellinen kauneus”, “Kuka hän on?”
Sitten mallitoimisto soitti. Oikea, studioineen, meikkaajineen ja sopimuksineen.
Greta luuli sen olevan pila.
— Malli? Kahdeksankymppisenä? — hän nauroi. — Ehkä järjen vastaisen voiteen mainokseen.
Mutta lapsenlapsi vaati.
— Kokeile nyt, mummo. Sanot aina, ettei huumorintajua saa menettää.
Viikkoa myöhemmin hän seisoi valkoisessa studiossa.
Päällä sama mekko, sama hattu.
Nuori kuvaaja, väsynyt mutta lempeä, sanoi:
— Ole vain oma itsesi.
Ja hän oli. Ilman poseerausta, ilman pelkoa iästä. Sillä sisäisellä arvokkuudella, jota ei voi ostaa.
Kun kuva julkaistiin lehdessä, toimitus halusi haastattelun.
He lähettivät nuoren toimittajan — kannettava sylissä, sormet tanssivat näppäimillä.
— Rouva Greta, ette kai ole aiemmin ollut mallina?
Hän hymyili.
— En koskaan. Paitsi… toisessa elämässä.
Viikko julkaisun jälkeen lapsenlapsi kirjoitti:
“Mummo, laita uutiset päälle! He ovat löytäneet vanhat kuvasi!”
Greta avasi television. Näytöllä mustavalkoisia kuvia 60-luvulta: sama hymy, sama ryhti.
Nuori Greta, leveähameisessa mekossa, savuke kädessä, poseeraten Jaguaarin edessä.
Toimittaja kertoi: “Uusi internet-tähti on entinen Lambertin muotitalon malli, vuoden 1964 kokoelman kasvot.”
Puhelin soi taukoamatta. Naapurit kirjoittivat, ystävät nauroivat.
— Miksi et koskaan kertonut? — kysyi lapsenlapsi.
Hän katsoi silmälasiensa yli, hymyili lempeästi:
— Miksi olisin? Silloin se oli työtä. Nyt se on vain kaunis kuva.
Sitten hiljaa lisäsi:
— Ehkä odotin vain, että joku näkisi minut taas sellaisena.
