Aurinko paistoi kuin haluten polttaa kaiken elävän.
Joki kimalteli sokaisevasti — lämmin, samea, petollisen tyyni.
Ilma väreili, heinäsirkat sirittivät ruovikossa.
Maanviljelijä seisoi rannalla ja katsoi, kun hänen koiransa Rex leikki veden äärellä.
Se oli heidän rituaalinsa — joka aamu, poikkeuksetta.
Hän heitti kepin.
Rex hyppäsi epäröimättä, jättäen jälkeensä kaaren roiskeita.
Maanviljelijä hymyili.
Vanhakin koira, mutta sama sydän — uskollinen, lämmin, elävä.
Kunnes kaikki hiljeni.
Aluksi hän luuli, että koira oli vain väsynyt.
Mutta hiljaisuus oli outoa.
Se ei ollut rauhaa — se oli odotusta.
Hän jännittyi.
Rex seisoi rintaan asti vedessä, liikkumatta, tuijottaen syvyyteen.
Ja hänen takanaan — kevyt väre, liian tasainen, liian suunnattu.
Mies astui veteen.
Lämmin vesi sulkeutui jalkojen ympärille, muta tarttui jalkapohjiin.
Ilmassa leijui mädän ja lietteen haju.
— Rex! — hän huusi.
Koira kääntyi, silmät — pelokkaat.
Ja samassa vesi räjähti sen takana.
Hän näki vain varjon — pitkän, massiivisen, liukkaan, kuin joki itse olisi herännyt eloon.
Hän sukelsi.
Kylmyys iski rintaan.
Hän sukelsi — ja kaikki katosi: ääni, valo, hengitys.
Veden alla — vihreä utu, hiekkaa, kuplia.
Hän näki Reksin — koira potki, tukehtui, silmissä paniikki.
Hän kurotti, tarttui turkkiin.
Mutta tunsi — joku veti vastakkaiseen suuntaan.
Voimakkaasti, armottomasti.
Vesi kiehui, virta pyöritti, korvissa jylisi.
Hän kääntyi — ja näki kidan.
Valtava, harmaanvaalea, hampaat kuin nauloja.
Silmät — kaksi keltaista läikkää, tyhjät kuin kuolema itse.
Krokotiili liikkui äänettömästi, mutta jokainen nykäys tuntui kipuna hänen kehossaan.
Hän huusi — veden alla, äänettä, epätoivosta.
Ja veti kaikin voimin.
Lihakset paloivat, keuhkot huusivat, mutta hän ei päästänyt koirasta irti.
Virta veti heidät alas.
Hän potkaisi — johonkin kovaan, elävään.
Krokotiili päästi irti.
Hetkeksi.
Hän käytti hetken.
Ponnistus ylös — ja he nousivat pintaan.
Ilma iski rintaan kuin tuli.
Hän haukkoi henkeään, yski, nielaisi vettä.
Kuuli haukuntaa, loisketta, oman nimensä, kuin joku olisi huutanut kaukaa — vaikka ympärillä ei ollut ketään.
Hän veti Reksin rantaan, kädet tärisivät.
Koira luisui sormien välistä, polski, yski.
He pääsivät ruohoon, kaatuivat kuumalle hiekalle.
Miehen keho vapisi uupumuksesta.
Hän makasi, kuunteli omaa raskasta hengitystään, rintakehässä poltti.
Vieressä Rex hengitti — raskaasti, mutta hengitti.
Elossa.
Hän kääntyi selälleen.
Aurinko paistoi suoraan silmiin, heinäsirkat sirittivät taas joen yllä.
Kaikki näytti palautuneen normaaliksi.
Kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vain joki, hiljainen ja laiska,
ja jossain pohjalla — kaksi keltaista pistettä,
välkkyen sameassa syvyydessä,
odottaen, että hän taas astuisi veteen.
