Aurinko oli jo laskemassa, kadut venyivät pitkinä varjoina.
Ilma oli raskas, tuoksui kuumalta asfaltilta, pölyltä ja joltakin levottomalta — kuin ennen ukkosta.
Pihan poikki, rapistuneiden seinien välistä, kulki noin kuusitoistavuotias poika.
Reppussa — ei mitään erityistä, vain kuulokkeet ja vihko — mutta hän käveli nopeasti, kuin olisi tuntenut jonkun askeleet takanaan.
Hän kääntyi — kolme.
Samat, jotka olivat pyörineet alueella viime kuukausina.
Naurua, tyhjät katseet.
He vilkaisivat toisiaan ja lähtivät hänen peräänsä.
Poika lisäsi vauhtia, mutta kujalla oli liian hiljaista, ja askelten kaiku paljasti pelon.
Hän kääntyi kulman taakse, missä ennen oli vanha kauppa — nyt vain seinät ja ruostunut aita.
Siellä he saavuttivat hänet.
— Mihin kiire, älykäs? — sanoi yksi ja taputti olkapäälle.
Poika yritti mennä ohi, mutta kädet tarttuivat reppuun.
— Ei typeryyksiä, — virnisti toinen.
Silloin varjosta astui nainen.
Kumarassa, vanhassa takissa, harmaat hiukset nutturalla.
Hän kantoi leipäpussia, pysähtyi ja katsoi heitä suoraan.
Ei pelokkaasti — vaan tarkasti, melkein kylmästi.
— Päästäkää hänet, — sanoi hän rauhallisesti.
Poika ei uskonut korviaan.
Yksi pojista nauroi.
— Kuka sä olet, mummo?
— Sellainen, jota ei kannata suututtaa, — vastasi hän hiljaa.
Kaikki tapahtui nopeasti.
Hän astui eteenpäin, liike oli oudolla tavalla varma — kuin keho olisi muistanut, miten puolustautua.
Yksi yritti työntää hänet pois — mutta kaatui, kuin tuulen iskemänä.
Toinen vetäytyi, käsi rinnallaan.
Kolmas kirosi ja juoksi pois katsomatta taakseen.
Poika seisoi paikallaan, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut.
Nainen suoristi selkänsä, korjasi takkinsa ja katsoi häntä.
— Oletko kunnossa?
Hän nyökkäsi.
Nainen hymyili heikosti.
— Mene kotiin. Älä tule tänne enää.
Hän halusi sanoa jotain, mutta sanat eivät tulleet.
Nainen käveli jo pois, nojaten raskaasti sauvaansa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pussi heilui hänen kädessään, auringonvalo välkehti hopeisissa hiuksissa.
Myöhemmin poika saisi tietää, että nainen oli ollut lääkintäjoukoissa, käynyt läpi kaksi sotaa ja ruokki joka aamu kulkukissoja.
Mutta sinä iltana hän vain katsoi tämän perään —
ja ymmärsi ensimmäistä kertaa, että sankarit voivat olla hiljaisia.
