Hän tuli tatuointistudioon tavallisena maanantaina — sellaisena päivänä, jolloin taiteilijat pitkästyvät ja juovat jäähtynyttä kahvia.
Ivan oli lähes viisikymppinen, työmiehen kädet, takissa öljytahroja, katse väsynyt mutta varma.
— Mitä haluat tatuoida? — kysyi tatuoija, mustahiuksinen vihreäsilmäinen nainen.
Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
— Maailmankartan. Koko selkään. Ei tekstiä. Vain viivat.
— Siinä on paljon työtä. Ja sattuu, — nainen sanoi.
— Kestän kyllä, — mies vastasi rauhallisesti.
Hän tuli joka ilta työn jälkeen. Istui hiljaa, puhumatta paljoa. Ulkona pimeni, ja hänen iholleen ilmestyi hitaasti maailman ääriviivoja — pohjoisia meriä, eteläisiä rantoja, saaria, joita hän ei luultavasti koskaan näkisi.
— Oletko matkustanut paljon? — nainen kysyi joskus.
Mies hymyili.
— Riittävästi, että halusin muistaa sen kaiken.
Työ kesti kuukauden. Kun viimeinen viiva oli valmis, nainen sanoi:
— Nyt sinulla on koko maailma selässäsi.
Mies katsoi itseään peilistä, iho kuin vanha kartta, ja nyökkäsi.
— Kaunista. Mutta outoa.
— Miksi?
— En tunne yhtäkään näistä teistä.
Nainen nauroi, luullen hänen vitsailevan. Mutta mies sanoi:
— En ole koskaan matkustanut. En minnekään. En edes merelle. Halusin vain tietää, missä kaikki tämä on. Uskon, että se on olemassa.
Nainen vaikeni. Valo lankesi sivulta, ja varjot muuttivat mantereet vuoriksi ja laaksoiksi. Hän seisoi rauhallisena, kuin todella kantaisi maailmaa selässään.
— Ehkä tämä onkin matka, — nainen sanoi hiljaa.
Mies kohautti olkapäitään.
— Ehkä. Jos ihminen ei voi nähdä maailmaa, olkoon maailma ainakin hänen mukanaan.
Hän lähti, jättäen pöydälle kolikoita ja askin savukkeita.
Muutaman päivän kuluttua hän palasi — vain katsomaan.
Hän seisoi ovella, hieman vaivaantuneena, ja sanoi:
— Päätin lähteä. Jonnekin. Aloitan naapurikaupungista.
Nainen hymyili.
— No nyt kartasta on hyötyä.
