Meri tuoksui suolalta ja raudalta. Ilma oli viileä ja tiheä, hengitys muuttui valkoiseksi höyryksi.
Owen seisoi nilkkojaan myöten vedessä ja katsoi eteenpäin — poijuja, aaltoja, muita uimareita.
Vieressä seisoi urheilijoita samanlaisissa puvuissa — hän näytti erilaiselta: vanhemmalta, raskaammalta, proteesi kimalteli auringossa.
— Valmiina? — huusi vapaaehtoinen.
— En, — hymyili hän. — Mutta aloitan silti.
Lähtölaukaus. Kaikki syöksyivät veteen — roiskeita, kylmyyttä, hengitystä.
Hän meni viimeisenä. Vesi painoi, proteesi hankasi, mutta hän ui. Ei kauniisti, ei nopeasti — vain tasaisesti.
Jokainen veto oli lupaus: älä pysähdy.
Hän ajatteli, kuinka monta vuotta oli vältellyt merta. Onnettomuuden jälkeen ei voinut edes katsoa sitä — liikaa muistoja.
Kaikki oli mennyt, paitsi itsepäisyys.
Puolivälissä virta alkoi vetää takaisin. Tuuli voimistui, aallot kasvoivat, lihakset paloivat.
Miksi edes tulin? Kukaan ei välitä, hän ajatteli.
Silloin hän kuuli äänen — kaukaa rannalta:
— Jaksa vielä, isi! Vähän vielä!
Aluksi hän ei uskonut. Sitten ääni toistui.
Sydän puristui — se sama ääni, joka vuosi sitten pyysi häntä yrittämään uudelleen.
Tytär. Hän oli tullut.
Hän ei kääntynyt — vain ui. Hitaasti, mutta loppuun asti.
Kun hän astui hiekalle, jalat tärisivät. Ihmiset taputtivat, joku kuvasi.
Mutta hän näki vain hänet — kirkkaassa takissa, silmät kosteina.
Tytär juoksi hänen luokseen ja halasi tiukasti.
— Tiesin, että pystyt siihen, hän sanoi.
— En ollut varma, — hän vastasi. — Mutta kuulin, kun huusit minua.
Myöhemmin rannalla hän riisui proteesin ja asetti sen viereensä.
Aurinko laski, meri kohisi hiljaa.
— Ensi kerralla uidaan yhdessä, eikö niin?
Tytär nyökkäsi.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meri ei tuntunut kylmältä.
