Piha, jossa Lucas skeittasi ystäviensä kanssa, oli meluisa vain iltaisin. Päivällä — tyhjyys: vanhat penkit, kyyhkyt, mummot, jotka puhuivat säästä ja elämästä. Hän otti vauhtia, liukui, hyppäsi — ja tunsi olevansa elossa.
Eräänä päivänä, kun hän taas kaatui kovaa, vanha nainen tuli luokse keppi kädessään.
— Nuori mies, — sanoi hän, — miksi ihmeessä teet tuota?
— No… koska haluan, — Lucas vastasi hymyillen.
— Se on kivuliasta ja äänekästä. Mutta silmissäsi on jotain. Ehkä minäkin voisin kokeilla?
Lucas luuli sen olevan vitsi. Mutta seuraavana päivänä hän tuli takaisin. Pitkässä hameessa, lenkkareissa — ilmeisesti lainattu pojanpojalta.
— No niin, opeta, — hän sanoi ja laski kepin penkille.
Aluksi oli pelottavaa. Hänen kätensä tärisivät, Lucas pelkäsi hänen kaatuvan, pojat nauroivat taustalla. Mutta kun nainen liukui pari metriä ja hymyili kuin lapsi, hän ymmärsi — tämä ei ole vitsi. Tämä on alku.
Viikon kuluttua tuli vielä kaksi. “Vain katsomaan”, he sanoivat. Sitten lisää. Pian piha täyttyi aamuisin erilaisesta äänestä — pehmeästä, nauravasta, pullantuoksuisesta.
Lucas rakensi heille pienen rampin, maalasi reunat ja toi teetä termoksessa.
— Tämä ei ole koulu, — hän sanoi, — tämä on vapauden kerho.
Ja he nauroivat, ajoivat, kaatuivat, nousivat ylös ja ajoivat uudestaan.
Kun paikallinen toimittaja kysyi, miksi hän teki kaiken tämän, Lucas kohautti olkapäitään:
— En tiedä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun saan jonkun onnelliseksi. Ehkä siinä on tarkoitus.
Sitten eräänä päivänä tuli nainen. Uusi, mustavalkoinen valokuva kädessään.
— Saanko? — hän kysyi hiljaa. — Äitini halusi kokeilla, mutta ei ehtinyt. Tulen hänen puolestaan.
Lucas auttoi häntä nousemaan laudalle ja piti olkapäistä kiinni.
— Älä pelkää. Skeittilauta ei pidä pelosta.
Hän nyökkäsi, liukui muutaman metrin ja nauroi — kirkkaasti, kuin menneisyydestä.
Lucas katsoi ja ymmärsi:
hän ei opettanut heitä vain ajamaan. Hän palautti heille sen, minkä oli juuri itse löytänyt — tunteen, että elämä on yhä edessä.
