Vaelluksella löysin haavoittuneen sudenpennun ja sidoin sen jalan.
Se tärisi, vinkui hiljaa ja hengitti raskaasti.
Lumessa oli verijälkiä — joku oli ajanut sen ansaan.
Otin ensiapulaukustani siteen, puhdistin haavan ja jätin sille vähän ruokaa.
Se ei vastustanut, vain katsoi minua suurilla meripihkanvärisillä silmillään.
Sitten, kuin ymmärtäen etten ollut vihollinen, se nuolaisi varovasti kättäni.
Aamulla pentu oli poissa.
Jäljet johtivat syvälle metsään.
Hymyilin — se oli selviytynyt.
Kaksi päivää myöhemmin leiriydyimme joen varrella.
Yö oli hiljainen, tuli rätisi, tuuli kuiskasi männyissä.
Sitten kuului matalaa murinaa kaukaa.
Katsoimme toisiamme.
“Ehkä joku eläin…” ystäväni sanoi, mutta hänen äänensä värisi.
Murina voimistui.
Pimeydestä välähti kymmeniä silmiä.
Susilauma lähestyi — suuri, harmaa, hiljainen.
Jähmetyimme paikallemme.
Yksi askel, ja kaikki olisi ohi.
Sitten yksi astui esiin.
Suuri, arpi tassussa.
Se ontui.
Minun pentuni.
Se tuli aivan lähelle ja pysähtyi.
Hetken se katsoi minua suoraan silmiin.
Aika pysähtyi.
Sitten se huokaisi hiljaa, melkein kuin ihminen,
otti askeleen sivuun — ja lauma katosi yöhön.
Jäin seisomaan paikoilleni.
Lumessa näkyivät vain tassunjäljet — ja pieni palanen sidettä,
se sama, jolla olin kerran pelastanut sen.
Siitä lähtien en ole koskaan metsästänyt.
Ja kun talviyönä kuulen suden ulvovan kaukaa,
tiedän, ettei se uhkaa.
Se vain muistuttaa: hyvä palaa aina takaisin.
