Hänen nimensä lausuttiin ennen kunnioituksella.
Jonathan — 1980-luvun brittiläisen tenniksen tähti, Davis Cupin voittaja, mies, jonka hymy loisti lehtien kansissa. Hän oli idoli, sitten — menneisyytensä varjo. Polvivamman ja perheen hajoamisen jälkeen hän katosi julkisuudesta, myi talonsa ja muutti maalle.
Melkein kaksikymmentä vuotta kului.
Joka aamu Jonathan nousi täsmälleen seitsemältä, joi mustaa kahvia ja avasi verhot harmaaseen valoon. Ainoa seuransa oli vanha radio, joka rätisi uutisia.
Mutta sisällään hän puhui menneisyydelleen — nuorelle, rohkealle, nopealle itselleen.
Kunnes eräänä päivänä Isabelle tuli.
Hän seisoi hylätyn kentän laidalla, valkoinen paita, hiukset tuulen sekaisin, maila kädessä. Iho kiilsi auringossa, ja kasvoilla oli katse, jonka Jonathan tunsi — elämänjano.
— Anteeksi, — sanoi tyttö lempeällä espanjalaisella aksentilla, — te olette Jonathan, eikö niin?
Jonathan hymyili. — Olin. Kauan sitten.
— Opiskelen Lontoossa, — jatkoi hän, — ja kuulin, että opetitte ennen lapsia. Minulle sanottiin, ettette enää ota oppilaita, mutta… halusin vain pelata yhden erän legendan kanssa.
Hän aikoi kieltäytyä. Mutta ei pystynyt.
— Yksi erä, — hän sanoi. — En lupaa hävitä.
He alkoivat tavata joka ilta.
Ensin pelasivat. Sitten puhuivat. Lopulta istuivat hiljaa, kun taivas värjäytyi kupariin. Isabelle kertoi Madridista, äidistään, joka oli kuollut, ja unelmastaan oppia elämään ilman pelkoa häviöstä.
Jonathan kuunteli.
Joka päivä hän tunsi hengityksen palaavan.
Hän alkoi taas ajella partansa, valita paidan, odottaa sitä naurua, sitä katsetta.
Sitten tuli se, mitä hän pelkäsi.
Kuva levisi verkkoon — vanha mies ja nuori nainen tenniskentällä.
Kommentit ilmestyivät tunnissa:
“Oksettavaa.”
“Vanhus ja lelu.”
“Hän tekee sen rahan takia.”
Seuraavana päivänä Isabelle tuli hiljaa. Kädessään vanha maila, jonka Jonathan oli antanut hänelle.
— Tiedättehän, — hän sanoi, — en välitä siitä, mitä he sanovat.
— Sinun ei tarvitse kestää sitä, — Jonathan vastasi.
— Ja teidän täytyy ymmärtää, — Isabelle jatkoi, — etten ole täällä säälistä. Olen täällä, koska teidän rinnallanne tunnen eläväni.
Jonathan ei vastannut. Katsoi vain. Ja tiesi: hän hengitti jälleen.
Kuukaudet kuluivat.
He pelasivat, nauroivat, riitelivät, rakastivat.
Mutta aika on armoton. Sairaus, josta hän vaikeni, eteni. Hän vetäytyi kotiin.
Eräänä sateisena iltana Isabelle tuli.
Seisoi ovella, läpimärkänä, maila kädessä.
— Jonathan, — hän kuiskasi, — jos ette avaa, jään tähän.
Hän avasi.
Harmaa valo lankesi heidän kasvoilleen. He seisoivat hiljaa, sateen rummuttaessa ikkunaa.
— Miksi palasit?
— Koska te opetitte minut rakastamaan, en iän, vaan sydämen kautta.
Hän ojensi mailan.
— Nyt on teidän vuoronne.
Jonathan hymyili.
Ja ymmärsi: joskus rakkaus ei tule jäädäkseen — vaan muistuttaakseen, että olet yhä elossa.
