Aamu alkoi aikataulussa: meikkaaja, samppanjaa, ystävättäret, vaaleanpunaiset nauhat tuoleissa.
Lena istui ikkunan ääressä ja katseli valoa, joka lankesi valkoiselle mekkoon.
“Tänään on kaiken alku”, äiti sanoi ja suuteli otsalle.
Lena hymyili. Ehkä niin olikin.
Puhelin makasi pöydällä peilin vieressä.
Se värisi, kun meikkaaja kiharsi hiusta.
Lena vilkaisi — tuntematon numero.
Hän avasi.
Kolme kuvaa.
Ensimmäinen — hän, tutussa paidassa. Toinen — naisen käsi hänen olallaan. Kolmas — he kaksi, unisina sängyssä.
Sydän ei pudonnut. Se vain pysähtyi.
Ei nyt, hän ajatteli. Ei tänään.
— Onko kaikki hyvin? — kysyi ystävä.
— On, mietin vain, miten pidän kimppua parhaiten.
Hän hymyili. Ja kaikki näytti taas olevan kunnossa.
Seremonia alkoi kuudelta.
Valkoinen sali, musiikkia, kameroita, vieraita puhelimineen.
Hän seisoi alttarilla, hermostuneena, nieleskellen.
Lena käveli käytävää pitkin, mekon helma kahisi pehmeästi.
Kun hän asettui hänen viereensä, juontaja sanoi:
— Ennen valoja nuoret ovat valmistaneet pienen videon heidän tarinastaan.
Valot himmenivät.
Näytöllä — kuvia: lapsuus, matkat, nauru, auringonlaskut. Kaikki hymyilivät, taputtivat.
Hän kääntyi katsomaan Lenaa, ojensi kätensä.
Ja juuri silloin — kuva vaihtui.
Ensimmäinen valokuva: hän.
Toinen: käsi.
Kolmas: sänky.
Salissa tuli niin hiljaista, että kuului lasin putoaminen.
Hän kalpeni.
Lena seisoi suorana, hengitti rauhallisesti. Ei huutoa, ei kyyneleitä — vain katse, jossa ei ollut enää yhtään kysymystä.
— Lena… — hän kuiskasi.
Lena kääntyi.
— Kiitos, — hän sanoi rauhallisesti. — Minäkin halusin aloittaa totuudesta.
Hän otti hunnun pois, laski kimpun pöydälle ja käveli käytävää takaisin.
Musiikki vaikeni. Kukaan ei liikkunut.
Vain näyttö loisti vielä — kuin ikkuna, josta hän viimein astui ulos.
