Se tapahtui syksyn alussa, Pyreneillä.
Kolme retkeilijää — Anna, Miguel ja Thomas — lähtivät vaellukselle vanhaa metsureiden polkua pitkin.
Sää oli kirkas mutta kylmä, ilma raikas ja täynnä männyn ja lumen tuoksua.
Polku kulki rotkon läpi, jossa ei ollut asuttu vuosiin.
Kartassa oli merkitty vanha leiripaikka, ja he päättivät pysähtyä sinne.
Noin kolmen tunnin nousun jälkeen he huomasivat jotakin valkoista tien varressa.
He luulivat ensin, että se oli muovia tai teltta.
Mutta kun he tulivat lähemmäs, he näkivät — pakettiauto.
Valkoinen, vanha, hieman kolhiintunut, maali lohkeillut.
Pyörissä mutaa ja lehtiä, katolla lunta — kuin se olisi seissyt siinä kuukausia.
Mutta yksi asia oli outo: ohut savujuova nousi pakoputkesta.
Miguel meni ensin ja koputti oveen. Ei vastausta.
Hän veti varovasti kahvasta — ovi avautui.
Sisällä oli lämmintä.
Nurkkauksessa pieni kamiina, jossa hehkuivat hiilet.
Pöydällä metallimuki, josta nousi höyryä.
Tee ja savun tuoksu sekoittuivat kylmään vuoristoilmaan.
Lattialla — avattu makuupussi, aivan kuin joku olisi juuri noussut.
Vieressä — lamppu, puhelin ilman kenttää ja vanha termospullo.
Ei merkkejä taistelusta, ei paniikkia — vain tunne, että joku oli “lähtenyt hetkeksi”… eikä palannut.
Thomas kiersi auton ulkopuolelta.
Jälkiä ei ollut — vain heidän omansa.
Anna tarkisti puhelimen — ei signaalia.
— Ehkä metsänvartija tai pelastaja? — hän arveli.
Mutta pakettiauto oli selvästi yksityinen: sisällä henkilökohtaisia tavaroita — valokuva naisesta ja lapsesta, vanha muistikirja, ja viimeinen merkintä:
“Lähdin hakemaan apua. Palaan illalla.”
Merkintä oli neljä päivää vanha.
He lähettivät hälytyksen satelliittilähettimellään.
Myöhemmin selvisi, että auto kuului miehelle naapurilaaksosta, joka oli eksynyt myrskyssä.
Hänen ruumiinsa löydettiin seuraavana päivänä, kilometrin päästä.
Auto kuljetettiin alas — sisällä kaikki oli koskematonta.
Pöydällä seisoi yhä sama muki, kuiva teerengas reunassaan.
