Juhla oli jatkunut jo pari tuntia. Musiikkia, naurua, lasien kilinää.
Harold istui vähän sivummalla ikkunan ääressä. Hänen takissaan oli valkoinen ruusu, ja käsi vapisi, kun hän nosti lasin huulilleen. Hän ei tiennyt, kenen juhla se oli, ei tunnistanut kasvoja, ei ymmärtänyt, miksi kaikki olivat niin kauniita ja onnellisia.
Mutta hän tunsi — päivä oli tärkeä.
Joskus joku tuli luo, sanoi lempeän sanan, kosketti olkapäätä. Hän nyökkäsi, hymyili, mutta sisällä oli tyhjää — kuin huoneessa, jossa kukaan ei ole asunut pitkään aikaan.
Lavalta seisoi nuori nainen valkoisessa mekossa. Hiukset hehkuivat kuin auringonvalo, kädet vapisivat jännityksestä. Hän puhui rakkaudesta, kodista, perheestä.
Harold katsoi ja ajatteli: kuinka kaunis hän on.
Kun keski-ikäinen nainen tuli hänen viereensä ja kuiskasi:
— Isä, tämä on Ellie. Tyttäresi tytär. Hän menee tänään naimisiin,
hän hymyili kohteliaasti, ikään kuin nimi ei olisi merkinnyt mitään.
— Ellie… Kaunis nimi.
Hän käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Ulkona — valoja, naurua, jasmiinin tuoksu. Kaikki oli sumeaa.
Hän kuuli musiikin, mutta ei enää ymmärtänyt sen merkitystä. Maailma oli kuin vanha valokuva, jonka kasvot ovat haalistuneet.
Sitten alkoi tanssi. Ihmiset pyörivät, nauroivat, itkivät. Ellie kulki ohi, pysähtyi hänen viereensä.
Hän istuutui, tarttui varovasti Harroldin käteen.
— Kiitos, että tulit, isoisä.
Hän katsoi häntä.
— En ole varma… kuuluuko minun olla täällä, hän sanoi hiljaa.
— Kuuluu, — Ellie hymyili. — Olet ollut aina kanssani.
Hänen äänensä oli pehmeä, tuttu. Kuin sävel toisesta ajasta.
Ja yhtäkkiä — kuin valon välähdys — hän muisti:
märkä lumi, pienet lapaset, tyttö, joka nauraa ja vetää hänen kättään: “Nopeammin, vaari! Minä ehdin ensin kotiin!”
Lämpö. Nauru. Ääni.
Hän katsoi Ellietä uudelleen — tällä kertaa todella.
— Ellie… pieni tyttöni.
Hänen silmänsä kostuivat. — Olet kasvanut.
Ellie ei vastannut. Hän vain painoi poskensa isoisän olkaa vasten.
Hetkeä myöhemmin hän käänsi katseensa pois. Muisti alkoi jälleen haihtua — nopeasti, kuin vesi sormien välistä.
Mutta tuo hetki riitti.
Hän muisti valkoisen mekon, valon ja äänen, joka kuulosti siltä kuin se kutsuisi hänet kotiin.
