Sade oli juuri lakannut. Ilma tuoksui märältä betonilta ja metallilta, ja lätäköt heijastivat vitriinien himmeää valoa. Nora käveli kadulla hitaasti, kaulus alhaalla, puristaen laukkua kylkeään vasten. Päivä oli ollut pitkä — työ, apteekki, raitiovaunu, sama reitti, kuin vanha laulu, jota ei enää halua kuulla.
Hän ei kuullut askeleita. Vain lyhyt “hei” — ja nykäisy.
Hihna repäistiin hänen kädestään, laukku lensi, keho vastasi kivulla. Nuori huppupäinen mies juoksi jo eteenpäin, liukuen asfaltilla kuin jäällä.
Ensimmäinen tunne ei ollut pelko. Se oli viha.
Ei häntä — vaan itseään kohtaan. Kaikkien niiden päivien vuoksi, jolloin hän oli vaiennut, antanut periksi, sallinut muiden ottaa. Jokin hänen sisällään murtui — ja hän lähti juoksemaan.
Korkokengät lipsuivat, hengitys katkesi, sydän hakkasi ohimoissa. Kapea kuja, sadevesiputki humisi pimeässä. Poika kääntyi, mutta liian myöhään — hän saavutti hänet. Tarttui hihnaan molemmin käsin, yllättävän voimakkaasti.
Hän veti — Nora löi. Lyhyesti, kömpelösti, mutta tarkasti.
He kaatuivat molemmat. Hän kirosi, yritti lyödä, mutta Nora ei perääntynyt. Hänen kätensä vapisivat, mutta eivät päästäneet irti.
— Päästä jo, hullu! — huusi mies.
— En, — hän sanoi käheästi. — Se on minun.
Mies työnsi hänet, mutta Nora tarttui taas laukkuun, nykäisi sen itse…ja hänen sydämensä hakkasi, mutta hän ei hellittänyt.
— Päästä jo, hullu! — huusi mies.
— En, — hän vastasi käheästi. — Tämä on minun.
Mies työnsi hänet pois, mutta Nora tarttui taas laukkuun ja nykäisi sen itseensä päin. Kangas repesi, hihna katkesi. Varas horjahti, tyrmistyneenä. Nora nousi — likainen, märkä, mutta laukku käsissään.
Auto ajoi ohi, ajovalot osuivat heihin molempiin — hän seisoi pystyssä, hengästyneenä, mies — pää painuneena alas. Hän katsoi Noraa kuin jotakuta, jota ei olisi koskaan pitänyt kohdata. Sitten sylkäisi, kirosi ja juoksi pois.
Nora seisoi vielä pitkään kujalla. Sade alkoi taas hiljalleen. Hän avasi laukun — kaikki oli paikallaan: lompakko, avaimet, lääkkeet, puhelin.
Ja pieni lasten takki — haalistunut, paikattu hihasta. Märkä, mutta ehjä. Hän otti sen käsiinsä, puristi ja hengitti sen tuoksua — hieman haalistunut, mutta tuttu: saippuaa ja mansikkashampoota.
Vuorissa — kirjailtu nimi: Sophie.
Hän katsoi sitä, ja aika pysähtyi. Silmät täyttyivät — eivät kyynelistä, vaan jostain raskaasta, tiheästä, joka ei valu pois.
— Lupasin, etten enää koskaan anna kenenkään viedä sinua, — hän kuiskasi.
Naapurikadulta kuului nuorten naurua, jarrujen kirskuntaa, koiran haukkua. Maailma jatkui. Mutta hänelle se ei enää merkinnyt mitään.
Hän käveli kotiin hitaasti, puristaen laukkua rintaansa vasten — kuin sydän olisi palannut paikalleen.
Aamulla peilin edessä hän näki mustelman poskessaan. Hän kosketti sitä sormellaan ja hymyili.
— No niin, Sophie, — hän sanoi hiljaa. — Näyttää siltä, että äiti osaa yhä taistella.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän ei kääntänyt katsettaan pois peilikuvastaan.
