Aamu Pariisissa alkoi hitaasti.
Kiveys säilytti vielä yön viileyden, ilma tuoksui kahvilta ja tuoreilta leivonnaisilta.
Kaupunki heräili laiskasti — ikkunaluukkujen narina, ensimmäiset askeleet, astioiden kilinä kahvilassa.
André Moreau käveli kapeaa katua pitkin, hieman ontuen.
Toisessa kädessä kävelykeppi, toisessa paperipussi, josta pilkisti tuore patonki.
Hän tuli tänne joka aamu, samaan aikaan, jo kahdenkymmenen vuoden ajan.
Myyjä tiesi, että hän piti rapeasta leivästä ja mustasta kahvista.
Aikoinaan André opetti kirjallisuutta.
Hänen oppitunneillaan oli hiljaista, liidun tuoksua ja lempeä ääni, joka rauhoitti.
Nyt hän oli eläkkeellä, asui yksin ja puhui harvoin kenellekään.
Risteyksessä hän pysähtyi odottamaan vihreää valoa.
Silloin hän kuuli:
— Herra Moreau? Oletteko se te?
Hän kääntyi.
Ambulanssityöntekijä seisoi hänen edessään — pitkä, varma, lempeä katse.
— Louis? — hän hämmästyi. — Louis Duval… entinen oppilaani?
Mies hymyili.
— Kyllä, se olen minä! Se, joka aina piirsi tehtävien sijaan.
André nauroi:
— Ehkä ne arvosanat eivät sitten olleet turhia.
He puhuivat keskellä katua.
Vuosien välimatka tuntui katoavan.
Louis kertoi olevansa pelastaja, että hänellä on tytär ja että hän yhä muistaa luokkahuoneen tuoksun ja hänen äänensä.
André kuunteli, sydän täynnä lämpöä.
Mutta yhtäkkiä kaikki muuttui.
Ilma raskautui, pimeys laskeutui.
Terävä kipu rinnassa, hengitys katkesi.
Hän ehti vain sanoa:
— Sydän…
Ja kaatui.
Louis ehti napata hänet kiinni, laski maahan, tarkisti pulssin ja aloitti paineluelvytyksen.
— Pysykää hereillä, herra Moreau! Hengittäkää!
Vain muutama minuutti, mutta se tuntui ikuisuudelta.
Lopulta opettaja hengitti — heikosti, mutta varmasti.
Kun ambulanssi saapui, lääkäri sanoi:
— Jos apu olisi viivästynyt minuutinkin, hän ei olisi selvinnyt.
Autossa André makasi happimaski kasvoillaan, kalpeana mutta elossa.
Hän katsoi Louis’ta ja sanoi hiljaa:
— Tiedätkö, Louis — tänään sinä suoristit kokeesi. Erinomainen tulos.
Louis katsoi ikkunasta ulos, puristaen opettajansa kättä.
Aamuinen Pariisi liukui ohi — kiiltävä kiveys, kahvilat, lämmin valo.
Ja tuntui siltä, että koko kaupunki pidätti hengitystään,
kuunnellen, kuinka mies, joka kerran opetti muita elämään, oppi taas hengittämään.
