Vuoristotie vaati aina varovaisuutta.
Michael ajoi yksin — vanha jeep, pölyinen tie, tyhjä sola. Hän oli palaamassa työmatkalta, päätti olla kiirehtimättä ja kääntyi sivutielle, jota oli lapsena ajanut isänsä kanssa.
Ilma oli kirkas, kotkat liitelivät kallioiden yllä, aurinko laski pehmeästi.
Hän pysäytti auton tien reunaan — venytelläkseen ja hengittääkseen raikasta ilmaa.
Läheisellä mutkalla seisoi muistomerkki — kivinen laatta, jossa oli kuva ja kaiverrus. Joku oli kuollut siellä vuosia sitten.
Michael käveli lähemmäs. Kivellä oli tuoreita kukkia, aivan kuin joku olisi juuri käynyt.
Hän kumartui lukemaan:
“Tom Graysonin muistoksi. 1985–2018.”
Nimi tuntui tutulta. Mutta kun hän katsoi kuvaa, hengitys pysähtyi.
Mustavalkoisessa valokuvassa oli hän itse.
Sama katse, sama kasvojen muoto, jopa sama luomi silmän alla.
Vain kuva näytti vanhemmalta, uupuneemmalta — kuin se olisi elänyt vielä muutaman vuoden enemmän.
Michael jähmettyi.
Hän otti puhelimensa kuvatakseen, mutta kamera ei tarkentanut. Näyttö pimeni, kuin olisi kieltäytynyt tallentamasta.
Hän perääntyi, räpäytti silmiään — ja huomasi, että kuolinpäivä oli tämä päivä.
22. elokuuta.
Sydän jyskytti. Hän katsoi ympärilleen — ei ketään. Vain tuuli, joka humisi kivien välissä.
Michael nousi nopeasti autoon, käynnisti moottorin ja lähti.
Mutta muutaman kilometrin jälkeen hän näki peilissä saman paikan uudelleen — vaikka tiesi kääntyneensä toiseen suuntaan.
Myöhemmin, jo laaksossa, hän pysähtyi huoltoasemalle ja kysyi kassalta:
— Ylhäällä, se Tom Graysonin muistomerkki — kuka hän oli?
Kassa kurtisti kulmiaan.
— Siellähän ei ole mitään. Muistomerkki poistettiin viisi vuotta sitten, kun tietä korjattiin.
Michael kalpeni.
Hän ei sanonut mitään. Katsoi vain peiliin.
Ja hetken ajan hänestä tuntui, että joku istui hänen vieressään.
Sama katse.
Sama hymy.
