Hän löysi sen sateen jälkeen — pieni, märkä, turkki takussa, silmät täynnä hämmennystä.
Vanhanaisen roskasäiliön alla autotallien vieressä jokin liikahti, vinkaisi — ja Lucy kyykistyi.
Kissanpentu vapisi, ja hän tunsi, kuinka värinä kulki kämmenten kautta suoraan sydämeen.
— Shh, shh, — hän kuiskasi. — Kaikki on hyvin. En kerro kenellekään.
Kotona oli lämmintä ja kuivaa. Juuri se pelotti häntä — äiti ei sietänyt eläimiä sisällä.
“Olkoon ulkona, siellä sen paikka on,” äiti sanoi.
Niinpä Lucy keksi suunnitelman: pentu asuisi parvekkeella. Hän toisi laatikon, vanhan peiton, kulhon. Vain siihen asti, kunnes se kasvaisi.
Ensimmäiset yöt olivat vaikeimmat.
Pentu naukui, itki, kaipasi lämpöä. Lucy toi sille salaa maitoa, palan makkaraa, istui viereen ja silitti, kunnes väsyi.
Kun tuuli ulvoi ikkunoissa, hän peitti laatikon huivilla ja kuiskasi hiljaa:
— Odota vain, minä olen tässä.
Hän kävi parvekkeella joka ilta, kuin salaisessa tapaamisessa.
Äiti luuli — läksyt. Isä — puhelin. Kukaan ei arvannut, että tytöllä oli lasin takana uusi maailma, jossa kaikki oli yksinkertaista: yksi sydän lämmitti toista.
Ajan myötä pentu vahvistui.
Se ei enää piiloutunut, naukui kovempaa, raapi laatikkoa. Ja silloin tuli pelko — ääni.
Eräänä yönä Lucy heräsi askeliin. Valoa käytävässä, keittiön ovi aukesi hiljaa.
Hän jähmettyi. Jos äiti huomaisi — kaikki olisi ohi.
Mutta mitään ei tapahtunut. Aamulla kulho oli tyhjä.
Seuraavana päivänä — taas.
Lucy luuli, että pentu vain söi enemmän, ja kaatoi kaksinkertaisen annoksen.
Mutta maito katosi myös öinä, jolloin hän ei käynyt parvekkeella.
Sitten Lucy päätti odottaa.
Illalla, kun kaikki nukkuivat, hän piiloutui verhon taakse.
Minuutit venyivät, tunnit kuiskivat.
Ja yhtäkkiä — pehmeä valo keittiöstä, askelten ääni lattialla.
Parvekeovi narahti hiljaa.
Äiti.
Aamutakissa, kuppi kädessä. Kasvoilla väsymystä — ja lempeyttä.
Hän laski kulhon, kumartui ja sanoi:
— Tule, pikkuinen. Sinulla taitaa olla nälkä.
Pentu tuli esiin, painautui hänen jalkojaan vasten. Äiti hymyili.
— Älä pelkää. Tiedän, ettet ole täällä sattumalta.
Lucy pidätti hengitystään, sydän hakkasi.
Äiti nosti päänsä, kuin olisi kuullut, mutta ei sanonut mitään. Silitti vain pentua, nousi ja sulki oven.
Aamulla Lucy ei enää voinut olla hiljaa.
Hän tuli keittiöön, pentu sylissä.
— Äiti…
— Niin, kultaseni?
— Halusin vain sanoa… — Hän epäröi.
— Ei tarvitse, — äiti sanoi lempeästi.
