Aamu oli tavallinen: harmaa taivas, kahvin tuoksu kioskilta, lammikot sateen jälkeen.
Martin seisoi pysäkillä, laukku toisessa kädessä ja paperipussi eväineen toisessa.
Paita kiristi, kaulus puristi, kainalot olivat märät — kaikki kuten aina.
Kun bussi saapui, ihmiset ryntäsivät ovelle.
Hän jäi viimeiseksi. Astui eteenpäin.
Kuljettaja sanoi kuivasti, katsomatta:
— Täynnä. Odottakaa seuraavaa.
Martin katsoi sisään — tilaa oli, mutta kukaan ei liikahtanut.
Nainen ikkunapaikalla käänsi katseensa pois, kuulokkeita kuunteleva nuori teeskenteli nukkuvansa.
Joku kuiskasi takana, ei kovin hiljaa:
— Ei se kuitenkaan mahdu.
Hartiat jännittyivät. Sanat tarttuivat ihoon kuin likainen sade.
Bussi lähti. Ovet sulkeutuivat kuin huokaus.
Martin jäi seisomaan tihkusateeseen. Sitten hän puristi pussia tiukemmin ja lähti kävelemään.
Tie kulki moottoritien vartta. Autojen jylinä, märän asfaltin haju, pisarat valuen silmälaseilta.
Hän käveli nopeasti, kuin todistaakseen itselleen, ettei tarvitse lupaa liikkua.
Puolivälissä hän pysähtyi hengähtämään.
Tien varressa seisoi vanha, ruosteinen penkki. Hän istui. Otti pussista voileivän.
Puraisi. Hymyili — katkerasti ja rauhallisesti yhtä aikaa.
”Hänen” linjansa kulki ohi. Sama bussi.
Mutta nyt — sireenit soivat. Savua ikkunasta, kipinöiden rätinää, palaneen käry.
Martin jähmettyi. Ihmiset juoksivat, joku huusi: moottorin räjähdys.
Hän seisoi pitkään, kunnes ymmärsi — se oli se bussi.
Polvet vapisivat. Hän istui takaisin ja katsoi tielle, missä ambulanssin valot vilkkuivat sateen läpi.
Voileipä oli jäähtynyt. Hän laski sen viereensä, veti syvään henkeä — ja ensimmäistä kertaa vuosiin ei tuntenut häpeää kehostaan.
Sillä juuri se — tämä keho, sen paino, sen hitaus — oli pelastanut hänen henkensä.
Hän nauroi. Hiljaa, aidosti.
Sitten jatkoi matkaa. Rauhassa.
Tällä kertaa — ei siksi, että häntä ei päästetty, vaan siksi, että hän itse valitsi tahdin.
