Se alkoi kuin tavallinen perjantai.
Syksy oli lämmin, ja toimiston suurten ikkunoiden läpi virtasi pehmeä, lähes hunajainen valo.
Kahvi tuoksui tavallista vahvemmalta, joku nauroi käytävässä, joku sulki läppärinsä helpotuksesta — viikko oli ohi.
Lounaskeskustelussa ilmestyi lyhyt viesti HR:ltä:
“Tänään kello seitsemältä — Rehellinen ilta. Ei sääntöjä, ei muodollisuuksia.”
Hymiö, sydän. Ei mitään erityistä.
Kaikki luulivat sen olevan uusi tiimihengen ilta.
Kello seitsemän lähes kaikki olivat kokoushuoneessa: kymmenen tuttua kasvoa, viiniä, juustolautanen, lampun lämmin valo.
Maria, HR-päällikkö, laittoi hiljaista musiikkia ja sammutti kattovalon.
Huone tuntui pienemmältä — ei ihmisistä, vaan ilmasta.
— Tänään, — hän sanoi, — yritetään vain olla rehellisiä. Itsemme ja toistemme kanssa. Ilman suodatinta.
Oliver, markkinointipäällikkö, hymyili vinosti.
Hän ei pitänyt tällaisista asioista. Mutta minuutin kuluttua hän puhui ensimmäisenä.
— Olen väsynyt, hän sanoi. — Joka päivä teeskentelen, että välitän. Mutta sisälläni — tyhjää.
Joku nyökkäsi. Joku katsoi pois.
Hetken kuluttua Clara puhui hiljaa, lähes kuiskaten:
— Asun yksin. Kolmatta vuotta. Sanon joka päivä itselleni, että se on mukavaa. Mutta illalla laitan television päälle, jotta joku ääni olisi läsnä.
Maria ei keskeyttänyt.
Valo heijastui laseista, kasvot näyttivät erilaisilta — todellisilta.
Lucas sanoi pelkäävänsä vanhenemista.
Anna tunnusti tuntevansa itsensä näkymättömäksi.
Jean huokaisi:
— En ole pitkään aikaan uskonut tekeväni mitään merkityksellistä. Tulen, lähden, toistan samaa.
Neljäkymmentä minuuttia kului.
Nauru oli poissa. Jäljellä vain hengityksiä, viinilaseja ja hiljaisuus.
Joku nousi ja lähti sanomatta mitään. Ovi sulkeutui hiljaa.
Maria katsoi viittä jäljellä olevaa.
He olivat vaiti, mutta siinä hiljaisuudessa oli enemmän totuutta kuin sadoissa kokouksissa.
Ilmassa tuoksui viini, paperi ja jokin muu — kuin vanha pöly olisi palanut pois, kuin valhe olisi haihtunut.
Hän sanoi hiljaa:
— Luulen, että täksi illaksi riittää.
He lähtivät yksi kerrallaan. Kukaan ei sytyttänyt valoja.
Käytävässä himmeät lamput heijastuivat tyhjiin tuoleihin.
Clara pysähtyi ovelle ja hymyili — väsyneesti, mutta aidosti.
Seuraavana päivänä kukaan ei puhunut “rehellisestä illasta”.
Mutta kaikki tulivat vähän aikaisemmin.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan — he hymyilivät toisilleen hiljaa.
